Rouva Linde. Krogstad, jospa nyt me kaksi haaksirikkoon joutunutta voisimme tulla toinen toisensa luokse.
Krogstad. Mitäs sanottekaan?
Rouva Linde. Kaksi samalla laivahylyllä tulevat aina paremmin toimeen kuin kumpainenkin heistä yksinään omallaan.
Krogstad. Kristiina.
Rouva Linde. Minkätähden luulette minun tulleeni tänne kaupunkiin?
Krogstad. Olisitteko muistaneet minua?
Rouva Linde. Minun tulee tehdä työtä, jos mielin elää. Koko ikäni, niin kauas kuin saatan muistaa, olen minä työtä tehnyt, ja se on ollut mun paras ja ainoa iloni. Mutta nyt olen minä ypöyksinäni maailmassa, niin kauhean tyhjänä ja hyljättynä. Tehdä työtä omaksi eduksi, siitä ei ole mitään iloa. Krogstad, hankkikaa minulle joku ja jotakin, joitten eduksi tekisin työtä.
Krogstad. Tuommoista minä en usko. Se ei ole muuta kuin kiihoittunut naisen ylpeys, joka antaa itsensä noin altiiksi.
Rouva Linde. Olettenko koskaan huomanneet minussa kiihoittunutta mieltä?
Krogstad. Voisitteko todellakin sitä? Sanokaa — tunnettenko täydellisesti minun entisyyteni?