Helmer. Ja kun meidän sitten tulee lähteä pois, ja minä panen shaalin sinun hienoille, nuoruuden noreille hartioillesi, — tuolle kumman kauniille kaulallesi, — silloin ajattelen mielessäni, että sinä olet nuori morsiameni, että me juuri tulemme vihiltä, että minä ensikertaa vien sinut asuntooni, — että minä ensikertaa olen kahden kesken sinun kanssasi, — aivan kahden kesken kanssasi, sinä nuori, vapiseva kaunotar! Koko tämän illan en ole halannut muuta kuin sinua. Kun minä näin sinun kiitävän ja houkuttelevan tarantellassa, — kiehui vereni; minä en kärsinyt sitä kauemmin; — sentähden otin minä sinut niin aikaiseen tänne alas —
Nora. Mene nyt, Torvald! Sinun pitää mennä pois minun luotani. Minä en tahdo kaikkea tätä.
Helmer. Mitä tämä tietää? Teetkö pilkkaa minusta, Noraseni. Et tahdo; et tahdo? Enkö minä ole sinun aviomiehesi —?
(ulko-ovella koputetaan.)
Nora (säikähtyen.) Kuulitkos —?
Helmer (etuhuoneesen päin.) Kuka siellä on?
Tohtori Rank (ulkoa.) Minä se olen. Saanko hetkeksi tulla sisään?
Helmer (hiljaa, närkästyneenä.) Noh, mitäpä hän nyt tahtoo? (ääneen.) Odota vähän. (menee ja avaa oven.) No, ompa siivosti tehty, ettet mene meidän ovemme ohitse.
Rank. Minusta oli kuin olisin kuullut sinun ääntäsi, niin tekipä mieleni pistäytyä tänne sisään. (antaa silmänsä kulkea ympäri huonetta.) Niin, niin, nämä rakkaat, tutut paikat. Teillä on rauhallista ja hauskaa kodissanne, teillä kahdella.
Helmer. Näyttipä siltä kun olisit viihtynyt sangen hyvin tuolla ylhäälläkin.