Helmer. (suutelee hänen otsaansa.) Nyt puhuu leivolintunen niin kuin se olisi ihminen. Vaan huomasitko kuinka iloinen Rank oli tänä iltana?
Nora. Vai niin? Oliko hän iloinen? Minä en saanut puhua hänen kanssaan.
Helmer. Tuskinpa minäkään; vaan minä en ole moneen aikaan nähnyt häntä niin hyvällä tuulella, (katselee vähän aikaa Noraa; tulee sitten lähemmäksi.) Hm, — ompa kumminkin ihanata olla omassa kodissaan jälleen; olla aivan kahden kesken sinun kanssasi. — Oi, sinä viehättävä, kaunis nuori vaimo!
Nora. Älä katso minuun tuolla tavoin, Torvald!
Helmer. Enkös katselisi kallihinta omaisuuttani? Kaikkea tuota ihanuutta, joka on minun omani, ainoastaan minun, minun kaikkinensa.
Nora. (menee toiselle puolelle pöytää.) Älä puhu minulle tuolla tavoin tänä yönä.
Helmer. (seuraa jälestä). Sinulla on vielä Tarantella suonissasi, huomaan ma. Ja se tekee sinut vieläkin viehättävämmäksi. Kuuleppas! Nyt alkavat vieraat mennä. (hiljemmin.) Nora, — kohta on hiljaista koko talossa.
Nora. Niin, sitä toivon.
Helmer. Niin, eikö totta, oma armas Norani? Oi, tiedätkös, — kun minä tuolla tavoin olen sinun kanssasi ulkona seuroissa, — tiedätkös, miksi minä puhun sinulle niin vähän, pysyn niin erilläni sinusta, lähetän sinulle vain salaisen silmäyksen toisinaan, — tiedätkös, miksi minä sitä teen. Se on sentähden, että minä silloin mielessäni kuvailen sinun olevan mun salaisesti rakastettuni, nuoren salaisuudessa kihlattuni, eikä kenenkään aavistavan että meidän välillämme on mitään sidettä.
Nora. Niin, niin, niin; kyllähän tiedän, että kaikki sinun ajatuksesi ovat minun luonani.