Helmer. Ei, ei; tän'yönä ei. Tahdon olla sinun luonasi, mun rakas vaimoni.
Nora. Ystäväsi kuolemaa muistellen —?
Helmer. Sinä olet oikeassa. Tämä asia on saattanut meidät kumpaisenkin kauhistukseen; siihen on tullut epäkaunista meidän välillemme; kuoleman ja häviön mietteitä. Tästä meidän tulee kokea päästä irti. Siihen asti —. Menkäämme kumpikin omaan huoneesensa.
Nora (karkaa hänelle kaulaan.) Torvald, — hyvää yötä! Hyvää yötä!
Helmer (suutelee häntä otsalle.) Hyvää yötä, sä pikku laululintuseni. Nuku makeasti, Nora. Nyt luen minä kirjeet läpi. (hän menee kirjetukkunensa kamariinsa ja lukitsee oven jälestänsä.)
Nora (silmät raivossa, hapuilee ympäri huonetta, ottaa Helmerin dominon, heittää sen ympärillensä ja kuiskaa ripeästi, käheästi ja katkomalla.) Ei koskaan enää nähdä häntä. Ei koskaan. Ei koskaan. Ei koskaan. (heittää shaalinsa päähänsä.) Eikä koskaan nähdä lapsiakaan enää. Eipä niitäkään. Ei koskaan; ei koskaan. — Ui, tuota jääkylmää, mustaa vettä! Ui, tuota pohjatonta —; tuota —. Oh, jospa se vain olisi ohitse. — Nyt se on hänellä; nyt hän lukee sitä. Oh ei, ei; ei vielä. Torvald, jää hyvästi, sinä sekä lapset —
(Hän aikoo töytäistä ulos etuhuoneen kautta; samassa tempaa Helmer ovensa auki ja seisoo siinä avoin kirje kädessä.)
Helmer. Nora!
Nora (kiljaisee kovasti.) Ah —!
Helmer. Mitä tämä on? Tiedätkös, mitä tässä kirjeessä seisoo?