Helmer. Mikäs se olisi?
Nora. Kahdeksan vuotta olemme jo olleet naimisissa. Eikö mieleesi pistä, että tämä on ensi kerta kun me kaksi, sinä ja minä, mies ja vaimo, puhumme vakavasti keskenämme.
Helmer. Niin, vakavasti, — mitä se tietää?
Nora. Koko kahdeksan vuotta, — vieläpä kauemminkin, — ani meidän aikaisimmasta tuttavuudestamme asti emme ole koskaan vaihtaneet vakavata sanaa vakavista asioista.
Helmer. Olisiko minun sitten yhä ja alinomaa pitänyt ilmoittaa sinulle huolista, joita et kumminkaan voinut auttaa minua kantamaan?
Nora. Minä en puhu huolista. Minä sanon, emme ole ikänämme istuneet vakaisina yhdessä, koettaaksemme saada yhtäkään asiaa selville.
Helmer. Mutta, Nora-kultani, olisiko se ollut mieliksi sinulle?
Nora. Siinä juuri tulemme asiaan. Sinä et ole koskaan ymmärtänyt minua. — Paljon vääryyttä on minua vastaan tehty, Torvald. Ensin isältäni ja sitten sinulta.
Helmer. Mitä? Me kaksi, — me kaksi, jotka olemme rakastaneet sinua enemmän kuin kaikki muut ihmiset?
Nora. (pudistaa päätänsä.) Te ette ole koskaan minua rakastaneet. Teistä on vain ollut hupaista, olla rakastuneina minuun.