Nora. Se mahtaa olla joku hyvin typerä laki.
Krogstad. Typerä taikka ei, — jos minä vien tämän paperin oikeuden eteen, niin teidät tuomitaan lain mukaan.
Nora. Sitäpä en usko. Tyttärellä eikö olisi oikeutta säästää vanhalta, kuolinvuoteella makaavalta isältään huolia ja tuskia? Eikö vaimolla olisi oikeutta pelastaa miehensä henkeä? Minä en tunne lakeja niin tarkoin; mutta siitä olen vakuutettu, siellä jossakin seisovan, että semmoista on luvallista. Ja sitä te ette tiedä, te joka olette asianajaja? Mahdatte olla huono lakimies, herra Krogstad.
Krogstad. Saattaa niin olla. Mutta asioita, — semmoisia asioita kuin meillä kahdella on keskenämme, — niitähän toki uskonette minun ymmärtäväni? Hyvä. Tehkää nyt mitä tahdotte. Mutta sen sanon teille: jos minua toistamiseen sysätään ulos; niin saatte te tehdä seuraa minulle.
(Kumartaa ja menee ulos etuhuoneen kautta.)
Nora (Vähän aikaa mietiskellen; keikahuttaa päätänsä.) Mitä vielä! — Hän tahtoi peloittaa minua! Niin typerä en kumminkaan ole. (rupee kokoomaan lasten vaatteita kokoon; herkeää pian.) Mutta —? — — Ei, vaan se on mahdotonta! Rakkaudestahan minä sen tein.
Lapset (vasemmalla ovella.) Mamma, nyt vieras meni portista ulos.
Nora. Niin, niin, minä tiedän sen. Mutta älkää puhuko kellenkään vieraasta herrasta. Kuulitteko sen? Ei papallekaan!
Lapset. Ei, mamma; mutta tuletko leikitsemään jälleen?
Nora. Ei, ei; nyt ei.