Helmer (nousee ja kokoo paperinsa kokoon.) Niin, minunkin tulee ajatella saada muutamat näistä läpi luetuksi ennen kun ruualle menemme. Sinun pukuasi tahdon myöskin pitää mielessä. Ja jotakin ripustettavaksi kultapaperissa joulupuuhun lienee minulla myöskin varalla. (panee kätensä hänen päälaelleen.) Oi, sinua armasta laululintuistani. (menee kamariinsa ja lukitsee oven jälestänsä.)
Nora (hiljaan, vähän loma-ajan perästä.) Vieläkös! Se ei ole niin. Se on mahdotonta. Olkoon mahdotonta.
Lapsenpiika (vasemman puolisessa ovessa.) Lapset pyytävät niin kauniisti päästäksensä mamman tykö.
Nora. Ei, ei, ei; älä laske heitä minun luokseni! Ole sinä heidän luonansa, Anna-Maija.
Lapsenpiika. Hyvä, rouva. (panee oven kiinni.)
Nora (vaaleana pelosta.) Turmella minun pikku lapsiani —! Myrkyttää kotia? (vähän loma-aikaa; hän nostaa päätänsä.) Sepä ei ole totta. Sepä ei koskaan iki päivinä ole totta.
Toinen Näytös.
(Sama huone. Nurkassa pianon vieressä seisoo joulupuu, tyhjäksi ryöstettynä, pahoin raastettuna, kynttilät loppuun palaneina. Noran päällystakki on sohvalla.)
(*Nora*, yksinään huoneessa, kävelee levottomasti edestakaisin; viimein hän seisahtuu sohvan viereen ja ottaa takkinsa.)
Nora. (päästää takin jälleen käsistään.) Nyt tuli joku! (menee oveenpäin, kuuntelee.) Ei — eipä ollut ketään. Tietysti — kukas se tulisikaan tänään, ensimmäisenä joulupyhänä; — eikä tule huomennakaan ketään. — Mutta kenties — (aukaisee oven ja katsahtaa ulos.) Ei; ei mitään kirjelaatikossa; se on typötyhjä (astuu poikki lattian.) Oh, hullutusta! Hän tietysti ei puhunut täyttä totta. Eihän toki semmoista voi tapahtua. Se on mahdotonta! Onhan minulla kolme pientä lasta.