Helmer. Ja kuulenpa hänen olevan työssänsä sangen taitavan. Mutta meillä on nuoruuden-tuttavuus keskenämme. Se on niitä ajattelemattomasti solmittuja tuttavuuksia, jotka sitten myöhemmin elämässä niin usein ovat vastukseksi; voinpa sanoa sen sinulle suoraan: me sinuttelemme toisiamme. Eikä tuo typerä mies sitä yhtään peitä silloin, kun on toisia läsnä. Päinvastoin — hän luulee itsellään olevan oikeuden kohdella minua niinkuin vanhaa veikkoa; ja niin hän joka silmänräpäys paiskaa ulos tuota: "sinä, sinä Helmer"iänsä. Se on oikein tuskallista minulle, sen vakuutan sinulle. Hänen kauttansa tulisi oloni pankissa mahdottomaksi kärsiä.
Nora. Torvald, tuolla kaikella et tarkoita mitään.
Helmer. Vai niin? Miks'en?
Nora. Et, sillä ovathan nämä kaikki vain turhapäisiä syitä.
Helmer. Mitä sanot? Turhapäisiäkö? Olenko minä mielestäsi turhamielinen?
Nora. Et, päinvastoin, Torvald-kulta; ja juuri sen vuoksi —
Helmer. Ykskaikki; sinä sanot syyni turhapäisiksi; siispä lienen itsekin turhamielinen. Turhamielinen! Vai niin! — No, tästä totta tosiaan pitää tehdä loppu. (menee etuhuoneen ovelle ja kutsuu:) Leena!
Nora. Mitäs aiot?
Helmer. (hakee papereistaan.) Tehdä lopun.
(Sisäpiika tulee.)