Helmer (hymyillen.) On kyllä; se tahtoo sanoa, jos sinä todellakin voisit pitää kiinni niistä rahoista, jotka minä sinulle annan, ja todellakin ostaisit niillä jotain itsellesi. Vaan ne, arvaan ma, kuluvat talouden tarpeihin ja niin moniin muihin turhuuksiin, ja sitten saan minä taasen maksaa ulos.
Nora. Mutta, Torvald —
Helmer. Sitä et voi kieltää, rakas Noraseni. (panee käsivartensa hänen ympärillensä.) Lintuseni on suloinen, mutta hän hukkaa sangen paljon rahoja. Et usko kuinka kalliiksi miehelle käy semmoisen linnun pitäminen!
Nora. O hyi, kuinka sinä voitkaan puhua semmoista? Minä, joka todellakin säästän minkä suinkin voin.
Helmer (hymyilee.) Kas, siinä puhuit totta. Minkä suinkin *voit*. Vaan sinä et ollenkaan voi.
Nora (hyräilee ja hymyilee mielissänsä.) Hm, jospa vain tietäisit, Torvald, kuinka paljon kulunkeja meillä leivosilla ja oravilla on.
Helmer. Sinä olet kummallinen pikku olento. Aivan isäsi kaltainen. Keinoista rahaa ansaitaksesi pidät sinä tarkkaa huolta; vaan heti rahat saatuasi ne ikäänkuin sulavat pois käsissäsi; sinä et milloinkaan tiedä mihin ne olet menettänyt. No, täytyy tyytyä sinuun semmoisena kuin olet. Se on syntyperäistä. Niin, niin, niin, semmoinen vika kulkee perintönä, Noraseni.
Nora. Ah, minä toivoisin, että olisin perinyt useamman isäni avuista.
Helmer. Ja minä en toivoisi sinua toisenlaiseksi, kuin juuri semmoiseksi kuin sinä olet, minun sulo, pikku laululeivoseni. Vaan kuules; jotain johtuu mieleeni. Sinä näytät niin — niin — miksi sitä sanoisinkaan? — niin luulonalaiselta tänään —
Nora. Todellako?