Helmer. Kylläpä huolit. Sano nyt jotakin mahdollista, jota mieluisimmin haluaisit.
Nora. En, en todellakaan tiedä mitään. Niin, kuules, Torvald —
Helmer. Noh?
Nora, (hapuilee hänen nappejansa, katsomatta häneen.) Jos tahdot antaa minulle jotakin, niin voisithan —, sinä voisit —
Helmer. No, no; sano suoraan.
Nora (ripsaasti.) Sinä voisit antaa minulle rahaa, Torvald. Ainoastaan senverran kuin voit olla ilman; niin minä sitten jonakuna päivänä ostan niillä jotakin.
Helmer. No mutta, Nora —
Nora. Tee se, Torvald-kulta; minä pyydän sitä niin hartaasti sinulta. Minä sitten ripustaisin rahat kauniissa kultapaperin kääreessä joulukuuseen. Eikös se olisi hauskaa?
Helmer. Miksi niitä kutsutaan, jotka aina hukkaavat rahoja?
Nora. Niin, niin, tuhlareiksi; sen kyllä tiedän. Vaan tehkäämme niinkuin minä sanon, Torvald; niin minä saan aikaa miettiäkseni mitä minä enimmin tarvitsen. Eikös se ole sangen järkevätä? Eikös?