Nora. Saattepa nähdä, saattepa nähdä!
Krogstad. Aventoonko kenties? Tuohon kylmään, sysimustaan veteen? Ja sitten keväällä tulisitte tuuli-ajona rantaan, inhottavana, tuntemattomana, poiskarissein hiuksin —
Nora. Ette saa minua säikähtymään.
Krogstad. Ettekä tekään minua. Semmoista te ette tee, rouva Helmer. Ja paitsi sitä, mitä apua siitä olisi? Onhan Helmer niin kuin näinkin minun taskussani.
Nora. Vielä senkin jälkeen? Vaikka en minä enää —?
Krogstad. Unohdatteko sitten, että silloin on teidän jälkimaineenne minun käsissäni?
Nora (seisoo, saamatta ääntä suustansa, ja katsoo häneen.)
Krogstad. No niin, nyt tiedätte kaikki. Älkää siis tehkö mitään tuhmuutta. Kun Helmer on saanut kirjeeni, odotan vastausta häneltä. Ja muistakaa hyvin: teidän miehenne itse se on pakoittanut minut taas noille teille poikkeemaan. Sitä en hänelle koskaan anna anteeksi. Hyvästi, rouva Helmer. (menee ulos etuhuoneen kautta.)
Nora (rientää etuhuoneen ovelle, avaa sen raolleen ja kuultelee.) Menee. Ei pane kirjettä laatikkoon. Ei, ei, se olisikin ollut mahdotonta! (avaa ovea yhä enemmän.) Mitä se on? Hän seisoo tuolla ulkona. Ei mene alas rappusilta. Onko hän kahdamielin? Aikoisiko hän —?
(Kirje pudota ropsahtaa kirjelaattkkoon, sitten kuuluu Krogstad'in askeleet yhä kauempaa portailta.)