SOLNESS. Kyllä, sen teimme. Ja mitä siihen tulee —. (Alentaa ääntänsä.) Alinen vainu, kuten sanoitte, — se on tavallaan kestänyt kokeensa.
TOHTORI HERDAL. Kas niin, — siinäpä se oli!
SOLNESS (asettuu jälleen istumaan). Tohtori Herdal, — nyt kerron Teille erään kummallisen tarinan. Jos nimittäin haluatte sitä kuunnella.
TOHTORI HERDAL. Minä kuuntelen mielelläni kaikkea kummallista.
SOLNESS. No hyvä, Te muistatte kai, että minä otin Knut Brovikin ja hänen poikansa luokseni työhön, — siihen aikaan kuin ukon asiat menivät niin takapajulle.
TOHTORI HERDAL. Sen minä tiedän jossakin määrin.
SOLNESS. Sillä he ovat pohjaltaan sangen pystyviä miehiä, nuo kaksi, ymmärrättekös. Heillä on kykyä, kummallakin omalla tavallaan. Mutta sitten pisti pojan päähän mennä kihloihin. Ja sitten, luonnollisesti, piti hänen mennä naimisiin, — ja alkaa itse rakentaa. Sillä kaikkihan ne ajattelevat sitä, ne nuoret.
TOHTORI HERDAL (naurahtaen). Niin, heillä nyt on se paha tapa, että haluavat yhteen.
SOLNESS. No niin; mutta se ei mitenkään sopinut minulle, sillä minähän tarvitsin itse Ragnaria. Ja hänen isäänsäkin. Hän osaa näet erinomaisesti laskea kuormitukset ja kuutiosisällykset, — ja kaiken muun penteleen, näettekös.
TOHTORI HERDAL. Kyllä: ja kai sekin asiaan kuuluu.