SOLNESS. Peljästyminen oli täristänyt Alinea niin kauhean kovasti. Tulipalon hälinä, — pako talosta — suin päin, — ja keskellä jäätävän-kylmää yötä —. Sillä täytyihän heidät kantaa ulos sellaisinaan, niinkuin he vielä olivat vuoteessa. Sekä hän itse että pikkuiset.
HILDE. Eivätkö ne kaksi sitten sitä kestäneet?
SOLNESS. Kyllä, ne kestivät sen. Mutta Aline sairastui kuumeeseen. Ja se meni maitoon. Sillä hän tahtoi välttämättä imettää niitä. Sillä se oli hänen velvollisuutensa, sanoi hän. Ja meidän molemmat pikku poikamme, ne — (pusertelee käsiään) ne — oih!
HILDE. Ne eivät kestäneet sitä?
SOLNESS. Niin, ne eivät sitä kestäneet! Se riisti ne meiltä.
HILDE. Se mahtoi olla teistä kauhean kovaa.
SOLNESS. Kauheaa minustakin. Mutta kymmenen kertaa kovempaa Alinesta. (Puristaa kätensä nyrkkiin sisäisestä salatusta raivosta.) Oh, että sellaista saa tapahtua tässä maailmassa! (Lyhyesti ja lujasti.) Siitä päivästä alkaen, jolloin ne kadotin, olen rakentanut kirkkoja peräti vasten mielin.
HILDE. Ehkette mielellänne sitäkään kirkontornia siellä meidän puolessa?
SOLNESS. En. Tiedän sanoa, että minä olin sangen iloinen ja tuntui kevyeltä, kun olin saanut sen käsistäni pois.
HILDE. Sen minäkin tiedän.