Keskeyttää ikäänkuin vastausta varrotakseen. SVANHILD vaikenee.
Teill' on vain siskon tunteet, tyttären; niin ihminen voi perinpohjin erehtyä; — täst' alkain suojassa ma hansikkain uskallan lähestyä Teitä vain. — —
Odottaa hiukan, mutta kun SVANHILD jää liikkumattomana paikoilleen, hän kääntyy ja lähtee oikealle.
SVANHILD
kohottaa päänsä lyhyen äänettömyyden jälkeen, katselee kiinteästi häneen ja lähestyy.
Te tarjositte pelastavaa kättä, kiitokseks sana vakaa peittämättä. Käytitte kuvaa, josta käsitin selvästi »lentonne» ma »pilvihin». Sanoitte nousevanne haukan lailla päin tuulta, koska ylös pyrkii se; *ma* olin tuuli alla siipenne, — mua ilman olisitte voimaa vailla. — Niin kurjaa! Matalata suorastaan, — itsekkin näitte, kuinka naurettavaa! Se hyvään maahan sattui lankeemaan; näät *toisen* näyn minulle se avaa, mi selvä on, ei onnu laisinkaan. Te ette haukan lailla kohoo suoraan, paperi-, runoleija ootte vain. Sen minuutta ma aina turhaan hain, se supistuu näät pelkkään purjenuoraan. Sen rinta töherretty täytehen ol' vekseleitä laulun vastaisen; sen siivet kompalauluinensa hosui vain ilmaa, mutta harva niistä osui; ol' pitkä pyrstö runo aikamme, sen piti virheillemme ruoskaa häilyttää, mut voimiaan ei saattanut se säilyttää, vain vikojamme hiljaa moitti se. Anoitte voimatonna multa näin: »Mun suokaa nousta länteen taikka itään! Mies runoinensa viekää ylöspäin, en siskoist', äidistä ma piittaa mitään!»
FALK
puristaa kätensä nyrkkiin voimakkaan sisällisen liikutuksen vallassa.
Nimessä taivaan —!