lyö häntä olalle.
Kevääni merkki hävitys tuo on. Eloa katsoin uudinten vain takaa, valossa lampun yksin runoilin; kamarilauluni nyt lopetin; — auringon paahteessa maa eessäin makaa; — oon muuttunut, mua kutsuu kevään vapaus, sytyttää lauluun toiminta ja tapaus.
LIND.
Ma vähät huolin, kuinka runoilet; mut anoppini uutimia et tään koommin enää kappaleiksi leikkaa.
FALK.
Hän, joka uhraa vain, ei mitään säästäne, ei edes tyttäriään, — tokkopa hän kovin suree moista pikku seikkaa!
LIND
vihoissaan.
Tää tykkänään on sopimatonta, ei millään häpeättä tästä päästäne! kuitenkin, sovi hänen kanssaan siitä; mut lamppu oli yksinomaan mun —