FALK.
Jumalan kauniin maan se pimentää. »Seuraava rakkautemme», »emäntämme», »ens eine», »tulevainen elämämme», — syy on tuon aatteen, opin *varovaisen*, *se* riemun lapsest' tekee mierolaisen. Elomme turmelee se kokonaan, se surmaa nautintomme lyhven hetken; et rauhaan pääse jälkeen päivän retken, venheesi kiitää rantaan »seuraavaan»; levähtää sittenkään ken vielä tohti? Ei, riennä eelleen »seuraavaa» vain kohti. Näin rauhatonna halki elon jatka, — ties päättyykö ees tuollapuolen matka.
ROUVA HALM.
Hyi, herra Falk, ei puhua saa noin!
ANNA
ajatuksiinsa vaipuneena.
Sanansa hyvin ymmärtää ma voin; puheessaan paljon totuutta on varmaan.
NEITI SKÄRE
huolestuneena.
Rakkaani moista kuuntelemaan toin, hän hullummaks vain käy. — Oi, ääntä armaan kuuletko, Styver; joudu!