lähestyy SVANHILDIA, joka käy häntä vastaan.
On meillä, Svanhild, aikaa hetkinen väikkeessä kesä-yön ja tähtivöiden. Ne hohtaa lomi puiden lehvien kuin heelmät halki kaikkeuden öiden. Oon katkonut ma kahleet orjuuden, viimeisen kerran ruoska on mua lyönyt; kuin heimo Jaakopin käyn korpehen, oon uhrilampaan teurastanut, syönyt. Sa kehno rotu, luvattua maata et aavikoiden takaa nähdä saata, tään ajan ritar-orja uuttera, vain pyramiidihautaa rakenna, — kautt' arki-erämaan käyn vapauteen, mua kutsuu kauas meret väljät, aavat; mut vainoojat ja valhe siellä saavat hautansa synkän alla syvän veen!
Lyhyt äänettömyys; FALK katsoo SVANHILDIA ja tarttuu tämän käteen.
Oot, Svanhild, äänetön!
SVANHILD.
Ja iloinen! Mun istua suo hiljaa unelmoiden. Sa mulle haasta; umput aatosten lauluiksi puhkee lailla kukkien kuin veessä aukee umput ulpukoiden.
FALK.
Ah, totisesti sano vielä kerran ja järkkymättä, että olet mun! Oi sano, Svanhild, oi —
SVANHILD
heittäytyy hänen helmaansa.