Sääliväisesti.
Maailman onnenlapsi, — siskorukka!
FALK.
Sa sanot rukka?
SVANHILD.
Eikö aarteestansa hän osalliseks tehnyt sukuansa, sai sielun-kullan häitä kaikki kansa, takaisin hän sit' ei saa kokonansa? Ei kukaan *kaikkea* voi hälle taata, ei kellekään hän *täysin* elää saata. Oon rikkaampi kuin hän on milloinkaan; yks ainut mulla vain on päällä maan. Kun voitonlipuin saavuit sydämeeni, se tyhjä oli, mutta laululla sen täytit, tunkeuduit aatokseeni, toit kaikkialle kevään tuoksua. Ylistys olkoon Luojan kaikkivoivan, ett' olin yksin, kunnes löysin sun, — ett' olin kuollut, kuulin kellon soivan, mi täältä valkeuteen johti mun.
FALK.
Me kaksi, joill' ei ole ystävätä, rikkaita oomme; meillä onni on, me, jotka katselemme juhlaa tätä vain ulkoa kuin orvot ilohon; palakoot lamput, sulosävel soikoon, sisällä nuori kansa karkeloikoon; — luo, Svanhild, silmäs, — tähtitarhoihin; — tuhannet lamput loistaa *sielläkin* —
SVANHILD.
Oi kuule, armas, — sävel illan soi, lehvissä lehmusten se huminoi —