Ikävä tää seikka on. Ma tiedän, kuinka hillitön tuo veikka on. Hän miehiä ei säästä eikä naisia, painattaa moneen kertaan armahain hän joukkoon kaksoisten ja eroovain. Kuulkaahan: hetkeksi jos suostuvaisia oisimme rauhaan, tokko häpeätä —
ROUVA HALM.
Siihenkö suostuis hän?
STYVER.
Niin luulisin. Päätellä saattaa syystä kylläkin, ett' ollessansa mitä suulahin hän liiaks nauttinut ol' väkevätä. On seikka, jota vastaan ehkä eittää voi, mut varjon syytettyyn se sentään heittää voi; päivällä, jättäessään juhlapöydän, varmasti asuinhuoneessaan hän näyttäytyi, ja siellä vimman-villitysti käyttäytyi, löi rikki — —
GULDSTAD
näkee vilaukselta FALKIN ja SVANHILDIN, jotka eroavat FALKIN poistuessa taka-alaa kohti; SVANHILD jää seisomaan kätköön huvimajan luo.
Hiljaa, jäljet oikeet löydän! Varrotkaa hetki, Falk ei muuta majaa, ei eroo ainakaan kuin vihamies.
STYVER.
Uskotte siis —?