STYVER.
Rauhassa täytyy kunkin saada kulkea; sinulta emme tahdo tietä sulkea, me maassa; ilmassa sun laulus helää. Meidätkin kaipuu *sinne* kerran vei; mut työtä aika vaatii, virttä ei, — mi kuolee sikäli kuin miesi elää. Suur oikeudenkäynti nuoruus on, ja hyödyttömin myös ja siksi jää se; — sovinto tee, et mistään vahingon saa korvausta, et koskaan voittoon pääse.
FALK
reippaasti ja toivehikkaasti, heittäen silmäyksen huvimajaan.
Vaikk' kaikki kääntäisivät siitä huomion, — nään armahduksen sentään takaa tuomion! Ma tiedän, että kaksi elää voi hehkussa innon, jonka usko loi; sa saarnaat ajan sanomata katalaa: ett' ihanne ois muka jotain matalaa!
STYVER.
*Ens sijan* sille suon; jo ohi on sen kukoistus — se kypsyy satohon.
Sisällä rakennuksessa soittaa ja laulaa NEITI SKÄRE: »Ach, du lieber Augustin». STYVER vaikenee ja kuuntelee hiljaisen liikutuksen vallassa.
Taas kutsuu hän mua samoin sävelin, ne silloin soi, kun hänet kohtasin.
Asettaa kätensä FALKIN käsivarteen ja katselee häntä syvästi silmiin.