Kummasti käsi hellä johti mun keväiseen kohtaukseemme, helmaas syöksi. Eloa, jonka mailla haaveilun ma elin, nimitän nyt päivätyöksi. Oi, kuinka pimeässä kuljin harhaan; — sain *sinut* silloin, — löysin valon parhaan!
Katselee FALKIA hiljaisella, hellällä ihmetyksellä.
Mi voima sulla, voimallinen puu, metsässä, uljas, seisot, tuulen kaatamassa, siimeessäs lepo sieluun laskeuu —?
FALK.
Sen totuus mulle suo, kun ain' oon raatamassa.
SVANHILD
katsoo arasti rakennusta kohti.
He saapuivat kuin kaksi kiusaajaa, edusti sukuaan he loppuun saakka. Tuo kysyi: kuinka rakkaus kukoistaa, kun sitä lamaa rikkauden taakka? Tää kysyi: kuinka rakkaus elää voi, kun päivä kukin puuttehensa toi. Hirmuista — moista totuutena opettaa, eik' elonpäiviänsä sentään lopettaa!
FALK.
Jos meitä koskis se?