SVANHILD
tuskalla.
Oi, »kauan», »kauan»; — sana köyhien!
Mit' on tuo »kauan» sana rakkaudelle?
Sen kuolema, kuin home kukkaselle.
»Iäiseen eloon uskon rakkauden» —
siis aika vaihtua on sanojen:
»Sua rakastin, kun hehkui kesän helle!»
Ikäänkuin voimakkaan sisällisen näkemyksen vallassa.
Onnemme päivä painu ei, kun vihme auringon kyynelten käy läntehen; — se sammukoon kuin outo taivaan ihme syänpäivän suureen hehkuun hukkuen!
FALK
kauhistuen.
Mit' aiot?
SVANHILD.
Lapsia me oomme kevään; senjälkeen saapua ei syksy saa, jolloinka laululintu karkkoaa, kotiinsa palaamatta helisevään. *Senjälkeen* ei saa koskaan talvi jäinen vaippaansa kiertää unten vainaita; — ei rakkautemme, suuri, seppelpäinen, saa riutua kuin sairas värjyväinen, — se kuolkoon nuorena ja rikkaana!