SVANHILD.
Ääntä, joka palaa jok' ilta, aurinko kun kultaan valaa maailman, silloin saapuu lintu tuo, — kas tuoss' — sen äsken kätki lehvät nuo — ma uskon, että joka ihminen, mi laulun lahjaa saanut ei maan päällä, sai Luojaltansa pienen lintusen — mi hälle yksinomaan laulaa täällä.
FALK
ottaa maasta kiven.
Ei lintuaan siis laskea saa harhaan, se ettei eksy toisten kukkatarhaan.
SVANHILD.
Se totta on; mut mull' on omani. Ei vallassani sana, laulunääni; mut sävelet kun soivat päällä pääni on niinkuin sielussani syntyisi runoja — — viivy ei ne — karkkoovat —
FALK heittää kiivaasti kiven; SVANHILD kirkaisee.
se osui! Lakkas laulut ihanat!
kiirehtää oikealle ja palaa pian takaisin.