*Rebekka*. Niin. Nyt me olemme yksi. Tule! Niin menemme iloisina. (menevät käsi kädessä eteisen kautta ja kääntyvät vasemmalle. Ovi jää auki.)
(Huone on hetken tyhjä. *Matami Helseth* raottaa oikeanpuolista ovea.)
*Matami Helseth*. Neiti, — vaunut ovat — (katsoo ympärilleen.) Ei ketään? Yhdessä ulkona tähän aikaan? No, entä — sen minä sanon —! Hm! (menee eteiseen, katselee ympärilleen, tulee takaisin jälleen.) Ei penkilläkään. Ei nyt, ei, (menee akkunan luoja katsoo ulos). 'sus siunaa! Tuo Valkonen *tuolla* —! Siellähän ne, toden totta, seisovat kumpikin sululla! Varjelkoon, niitä syntisiä ihmisparkoja! Eivätkös seiso ihan sylitysten! (huutaa kovaa.) Ooh — kaiteen yli — kumpikin! — Koskeen. Apua! Apua! (vapisee polvistaan, pitelee tuolista kiinni ja saa tuskin sanotuksi:) Ei. Apu on turha. — Rouva vainaa vei ne.