KONSULI BERNICK. Mutta miksi sinä et puhunut siitä minulle ennen?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Juuri siksi, että pelkäsin sinun tekevän vastaväitteitä. Mutta minä rupesin yhteistuumiin vaimosi kanssa; hän antoi täällä minun hiukan järjestellä, ja itse hän pitää huolta virvokkeista.
KONSULI BERNICK (kuuntelee). Mitä tuo on? Joko he tulevat? Minä olin kuulevinani laulua.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (puutarhaovella). Lauluako? Oh, ne ovat vaan ne amerikalaiset. »Indian Girliä» hinataan satamasta.
KONSULI BERNICK. Hinataan satamasta! Niin —; ei, minä en jaksa tätä tänä iltana, Rummel; minä olen sairas.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin; sinä näytät tosiaan huonolta. Mutta sinun täytyy ponnistaa voimiasi. Sinun täytyy, helkkari soikoon, ponnistaa! Sekä minä että Sandstad ja Vigeland olemme pitäneet mitä tärkeimpänä saada tämän kulkueen toimeen. Meidän täytyy musertaa vastustajamme niin painavan yleisen mielipiteen ilmauksen alle kuin suinkin. Huhut kaupungilla lisääntyvät; tietoa maatilojen ostoista ei voida enää salata. Sinun täytyy välttämättä jo tänä iltana, laulun ja juhlapuheitten kaikuessa, lasien kilistessä, lyhyesti sanoen: juhlatunnelman korkeimmillaan pauhatessa, antaa heidän tietää, mitä sinä olet uskaltanut panna peliin tämän yhteiskunnan hyväksi. Sellaisessa pauhaavassa juhlatunnelmassa kuin sanoin, voidaan täällä meillä saada aikaan äärettömän paljon. Mutta se onkin välttämättä tarpeen, muuten ei mistään tule mitään.
KONSULI BERNICK. Niin, niin, niin —
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja varsinkin, kun niin arkaluontoinen ja polttava kysymys on esitettävä. No, sinulla on, Jumalan kiitos, nimi, joka sen kestää, Bernick. Mutta kuules nyt; meidän pitäisi kai kuitenkin sopia vähän etukäteen. Ylioppilas Tönnesen on kirjoittanut sinulle runon. Se alkaa sangen kauniisti näillä sanoin: »Sa aattees lippu korkealla kanna». Ja kolleega Rörlund on saanut tehtäväkseen pitää juhlapuheen. Siihen sinun luonnollisesti täytyy vastata.
KONSULI BERNICK. Minä en voi tänä iltana, Rummel. Etkö sinä saattaisi —?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mahdotonta, niin mielelläni kuin haluaisinkin. Omistetaanhan puhe, kuten ymmärrät, erikoisesti juuri sinulle. No, ehkä siinä lausutaan pari sanaa meille muillekin. Minä olen jo neuvotellut siitä Vigelandin ja Sandstadin kanssa. Me olemme ajatelleet, että sinä voisit vastata nostamalla eläköön-huudon yhteiskunnallisille pyrinnöille. Sandstad aikoo puhua jonkun sanan eri kansanluokkain keskinäisestä hyvästä sovusta; Vigeland jälleen mainitsee jotain siihen suuntaan, miten toivottavaa on, ettei tämä uusi yritys riistä altamme sitä moraalista perustaa, jolla nyt seisomme, ja minä aion muutamin sopivin sanoin muistaa naista, jonka vaatimaton vaikutus ei myöskään ole yhteiskunnalle merkitystään vailla. Mutta sinähän et kuuntele —