JUHANI TÖNNESEN. Dina, — Te ette rakasta häntä?
DINA. Minä en ole koskaan rakastanut sitä ihmistä. Minä heittäydyn vuonoon, jos minun täytyy mennä kihloihin hänen kanssaan! Oh, miten hän masensi maahan minua eilen pöyhkeillä sanoillaan! Miten hän osoitti minulle, että hän kohotti halveksittavan olennon rinnalleen! Minä en tahdo enää, että minua halveksitaan. Minä lähden pois. Saanko tulla kanssanne?
JUHANI TÖNNESEN. Saatte, saatte — vaikka maailman ääriin!
DINA. Minä en kauan ole Teille taakaksi. Auttakaa minut vaan perille; auttakaa minua ensin vaan vähän alkuun.
JUHANI TÖNNESEN. Hurraa, se käy hyvin, Dina!
NEITI HESSEL (osoittaa konsulin ovea). Hst; hiljaa, hiljaa!
JUHANI TÖNNESEN. Dina, minä kannan Teitä käsilläni!
DINA. Sitä Te ette saa tehdä. Minä tahdon päästä omin voimin eteenpäin ja siellä meren takana osaan sen kyllä tehdä. Kunhan vaan pääsen pois täältä. Oh, nämä naiset, — Te ette tiedä sitä, — hekin kirjoittivat tänään minulle; he neuvoivat minua ymmärtämään onneani, osoittivat minulle, miten jalomielinen hän on ollut minua kohtaan. Huomisesta alkaen tulevat he jok'ainoa hetki pitämään minua silmällä, ansaitsenko minä teoillani sellaista onnea. Minä pelkään tätä tällaista siveyttä!
JUHANI TÖNNESEN. Sanokaa, Dina, vaan senkö tähden Te lähdette? Enkö minä ole Teille mitään?
DINA. Olette. Juhani, Te olette minulle enemmän kuin kukaan muu ihminen.