HERRAT. Ah!
HILMAR TÖNNESEN. No, sen minä jo arvasin.
NEITI BERNICK. Sinä olet saanut hänet takaisin, Karsten.
NEITI HESSEL. Voitakin hänet nyt itsellesi.
KONSULI BERNICK. Hän on sinulla! Onko totta, mitä puhut? Missä hän on?
ROUVA BERNICK. Sitä et saa tietää ennenkuin olet antanut hänelle anteeksi.
KONSULI BERNICK. Oh, mitä, anteeksi —! Mutta kuinka sait tietää, että —?
ROUVA BERNICK. Etkö luule äidin näkevän? Minä olin kuolontuskassa, että sinä saisit siitä vihiä. Pari sanaa, jotka häneltä pääsi eilen —; ja kun hänen huoneensa oli tyhjä, ja laukku ja vaatteet poissa —
KONSULI BERNICK. Niin, niin; entä —?
ROUVA BERNICK. Minä juoksin; sain käsiini Aunen; menimme merelle hänen purjevenheellään; se amerikalainen laiva oli lähtemäisillään. Jumalan kiitos, me ennätimme kuitenkin vielä, — nousimme laivaan, — tutkimme ruuman, löysimme hänet. — Oi, Karsten, sinä et saa rangaista häntä.