KONSULI BERNICK. Se on oikein, Aune. Mutta perinpohjin ja rehellisesti. Täällä meillä on niin paljon, joka vaatii perinpohjaista ja rehellistä korjausta. Hyvää yötä nyt, Aune.
TELAKKAMESTARI AUNE. Hyvää yötä, herra konsuli; — ja monet, monet kiitokset! (Poistuu ulos oikealle.)
ROUVA BERNICK. Nyt he kaikki ovat menneet.
KONSULI BERNICK. Ja me olemme yksin. Minun nimeni ei loista tulikirjaimin enää; kaikki kynttilät on sammutettu ikkunoista.
NEITI HESSEL. Tahtoisitko, että ne jälleen sytytettäisiin?
KONSULI BERNICK. En mistään hinnasta maailmassa. Missä minä olenkaan harhannut! Te kauhistutte, kun saatte sen tietää. Nyt tuntuu kuin olisin selvinnyt tajuihini myrkytyksestä. Mutta minä tunnen sen, — minä voin tulla vielä nuoreksi ja terveeksi uudestaan. Oi, tulkaa luokseni, — lujemmin ympärilleni. Tule, Betty, tule Olavi, poikani! Ja sinä, Martta; — on aivan kuin en olisi sinua nähnyt moneen vuoteen.
NEITI HESSEL. Et, sen minä uskon. Teidän yhteiskuntanne on vanhainpoikain yhteiskunta; Te ette näe naista.
KONSULI BERNICK. Totta, totta; ja juuri siksi, — niin, se on päätetty,
Lona, — sinä et matkusta Betyn ja minun luotani pois.
ROUVA BERNICK. Niin, Lona, sitä sinä et saa tehdä!
NEITI HESSEL. En toki. Kuinka voisin antaa anteeksi itselleni, jos lähtisin Teidän, nuoren parin luota, joka juuri perustaa kotiaan? Enkö minä ole kasvattiäiti? Minä ja sinä, Martta, me vanhat tädit —. Mitä katselet?