KOLLEEGA RÖRLUND. No, ajatelkaa sitä nyt. Mitä Te kauniilla
Tarkoitatte?
DINA. Kaunista on jokin, joka on suurta — ja kaukana.
KOLLEEGA RÖRLUND. Hm — rakas Dina, minä olen niin kovin huolissani tähtenne.
DINA. Sitäkö vaan?
KOLLEEGA RÖRLUND. Te tiedätte kyllä hyvin, miten sanomattomasti rakas
Te olette minusta.
DINA. Jos minä olisin Hilda tai Netta, niin Te ette pelkäisi, että muut sen huomaavat.
KOLLEEGA RÖRLUND. Oh, Dina, Te ette saata käsittää niitä tuhansia syitä —. Kun mies on pantu sen yhteiskunnan moraaliseksi tueksi, jossa hän elää, niin —; ei voi olla tarpeeksi varova. Jos vaan olisin varma siitä, että kyettäisiin selittämään oikein minun tekojeni vaikuttimia —. Mutta se olkoon samantekevä. Teitä täytyy auttaa pystyyn ja Teitä autetaan. Dina, onko päätetty asia, että kun minä tulen — kun olosuhteet sallivat minun tulla — ja sanon: tässä on minun käteni, — tahdotteko silloin ottaa sen ja tulla vaimokseni? — Lupaatteko sen, Dina?
DINA. Lupaan.
KOLLEEGA RÖRLUND. Kiitos, kiitos! Sillä minullekin —. Oi, Dina, minä rakastan Teitä niin —, Hst; joku tulee. Dina, minun tähteni, — menkää ulos toisten luo.
(Dina menee ulos kahvipöydän luo. Samassa tulevat tukkukauppias Rummel, kauppias Sandstad ja kauppias Vigeland saliin etumaisesta ovesta vasemmalta, konsuli Bernickin seuraamana, jolla on tukku papereita kädessä.)