NEITI HESSEL. Sanotko siihen uh?
HILMAR TÖNNESEN. Ei, minä sanon vaan hm —
NEITI HESSEL. No, se olkoon suotu sinulle, raukka. Mutta tänäänhän Te olette aivan yksin?
ROUVA BERNICK. Niin, tänään me olemme yksin.
NEITI HESSEL. Me tapasimme pari noita moraalisiakin torilla; heillä näytti olevan sangen kiire. Mutta emmehän ole saaneet vielä oikein pakistakaan keskenämme; olivathan nuo uranuurtajat eilen täällä, ja sitten vielä se pastori —
HILMAR TÖNNESEN. Kolleega.
NEITI HESSEL. Minä sanon häntä pastoriksi. Mutta miltäs minun työni näinä viitenätoista vuonna näyttää? Eikö hänestä ole tullut pulska poika? Kuka tuntisi häntä enää tuoksi villityksi, joka karkasi kotoa?
HILMAR TÖNNESEN. Hm —!
JUHANI TÖNNESEN. Oh, Lona, älä nyt viitsi kehuskella!
NEITI HESSEL. Niin, siitä minä olen suorastaan ylpeä. Herra Jumala, onhan se ainoa, mitä minä olen maailmassa toimittanut; mutta sehän antaa minulle jonkinlaisen oikeuden olla olemassa. Niin, Juhani, kun muistan, kuinka me kaksi siellä meren takana aloimme paljailla kourillamme.