KONSULI BERNICK. Ei, Juhanin on jäätävä tänne. Kas tässä, Dina, ota vaimoni saali ja mene heidän kanssaan. Juhani jää tänne minun seuraani, rakas Betty. Täytyyhän minun hiukan saada kuulla sen puolen oloista.
ROUVA BERNICK. Hyvä, hyvä; mutta tulkaa sitten perästä; tiedäthän, mistä meidät löydät.
(Rouva Bernick, neiti Hessel ja Dina kulkevat puutarhassa alas vasemmalle.)
KONSULI BERNICK (katselee hetken heidän jälkeensä, menee sitten vasemmalle takimmaiselle ovelle ja sulkee sen ja tulee vihdoin Juhanin luokse, tarttuu hänen molempiin käsiinsä, pudistaa ja puristaa niitä). Juhani, nyt me olemme yksin; nyt minä saan viimeinkin sinua kiittää.
JUHANI TÖNNESEN. Oh, mitä!
KONSULI BERNICK. Varoistani ja kodistani, perhe-onnestani, koko porvarillisesta asemastani yhteiskunnassa, — kaikesta olen kiitollisuuden velassa sinulle.
JUHANI TÖNNESEN. No, siitä minä iloitsen, rakas Karsten; niinpä johtui siitä hulluttelusta jotain hyvääkin.
KONSULI BERNICK (pudistaa jälleen hänen käsiään). Kiitokset, kiitokset kuitenkin! Ei yksi kymmenestä tuhannesta olisi tehnyt sitä, mitä sinä minun hyväkseni silloin teit.
JUHANI TÖNNESEN. Mitä joutavia! Emmekö me molemmat siihen aikaan olleet nuoria ja huikentelevia? Täytyihän toisen meistä ottaa syy osakseen —
KONSULI BERNICK. Mutta kuka oli siihen lähempi kuin itse syyllinen?