JUHANI TÖNNESEN. Seis! Sillä kertaa oli syytön siihen lähempi. Minähän olin vapaa ja irtain kuin lintu, minulla ei ollut vanhempia; päästä pois konttorityössä kitumasta oli pelkkä onni. Sinulla sitävastoin oli elossa vanha äiti, ja olithan sitäpaitsi juuri mennyt salakihloihin Betyn kanssa, joka piti niin paljon sinusta. Kuinka hänen olisi käynyt, jos hän olisi saanut tietää —?
KONSULI BERNICK. Totta, totta, aivan totta; mutta —
JUHANI TÖNNESEN. Ja etkö sinä juuri Betyn vuoksi lopettanut tuota salasuhdetta rouva Dorfin kanssa? Sinähän olit hänen luonaan sinä iltana nimenomaan katkaistaksesi ne välit —
KONSULI BERNICK. Tuona onnettomana iltana, jolloin tuo juoppo tuli kotiin —! Niin, Juhani, minä tein sen Betyn vuoksi; mutta kuitenkin — että sinä niin jalomielisesti saatoit ottaa häpeän omaksesi ja lähteä maasta —
JUHANI TÖNNESEN. Ei joutavaa aprikoimista, rakas Karsten. Mehän sovimme silloin, että niin oli tehtävä; täytyihän sinun pelastua, ja sinähän olit ystäväni. Niin, siitä ystävyydestä minä olin suorastaan ylpeä! Täällä minä nuhjustin kuin mikä raukka kotinurkissa; ja sitten sinä tulet takaisin hienona maailmanmiehenä pitkältä ulkomaanmatkalta; olit käynyt sekä Lontoossa että Parisissa. Ja sitten valitset seuratoveriksesi minut, vaikka olin neljä vuotta sinua nuorempi; — no, se nyt johtui siitä, että hakkailit silloin Bettyä; nyt minä sen kyllä ymmärrän. Mutta mitenkä minä olinkaan siitä ylpeä! Ja kuka ei olisi sitä ollut? Kuka ei olisi mielellään uhrautunut sinun puolestasi; varsinkin, kun ei ollut muuta peljättävää kuin kuukauden päivät pikkukaupungin juoruja, ja kun sain samalla lentää ulos suureen maailmaan.
KONSULI BERNICK. Hm, rakas Juhani, sanon suoraan, ettei juttu ole vieläkään aivan unohdettu.
JUHANI TÖNNESEN. Eikö? No, mitä se minuun kuuluu, kun istun jälleen siellä farmillani —
KONSULI BERNICK. Sinä siis lähdet sinne takaisin?
JUHANI TÖNNESEN. Tietysti.
KONSULI BERNICK. Mutta ethän aivan heti, toivoakseni?