JUHANI TÖNNESEN. Niin pian kuin mahdollista. Minähän tulin tänne ainoastaan Lonan mieliksi ja hänen seurakseen.
KONSULI BERNICK. Niinkö? Mitenkä niin?
JUHANI TÖNNESEN. Niin, näetkös, Lonahan ei ole nuori enää, ja viime aikoina alkoi koti-ikävä kiusata ja vetää häntä tänne; mutta hän ei tahtonut koskaan tunnustaa sitä; (hymyilee). Miten hän olisi uskaltanut jättää minut, huikentelevan huitukan, sinne yksin, minut, joka jo yhdeksäntoistavuotiaana olin vienyt —
KONSULI BERNICK. Ja siksi?
JUHANI TÖNNESEN. Niin, Karsten, nyt minun on tehtävä tunnustus, jota häpeän.
KONSULI BERNICK. Ethän vaan ole uskonut hänelle koko asiaa?
JUHANI TÖNNESEN. Olen, siinä tein väärin: mutta minä en voinut muuta. Sinä et saata kuvitellakaan, mitä Lona on minulle ollut. Sinä et ole koskaan voinut sietää häntä; mutta minua kohtaan hän on ollut kuin äiti. Ensimäisinä vuosina, jolloin meillä oli siellä niin ahtaat olot, — kuinka hän tekikään työtä! Ja kun minä sitten olin pitkän aikaa sairaana, enkä kyennyt ansaitsemaan mitään, enkä voinut häntä estää, niin ryhtyi hän esittämään lauluja kahviloissa, pitämään esitelmiä, joille ihmiset ilkkuivat; ja sitten hän kirjoitti kirjan, jota hän itse perästäpäin sekä itki että nauroi, — kaiken vaan pitääkseen minua hengissä. Saatoinko minä nähdä, että hän viime talvena siellä kaukana riutui koti-ikävästä, hän, joka oli niin paljon kärsinyt ja tehnyt työtä puolestani? En, minä en voinut sitä, Karsten. Ja niinpä sanoin: Lähde sinä vaan, Lona; sinun ei tarvitse olla peloissasi minusta; minä en ole niin kevytmielinen kuin sinä luulet. Ja silloin — hän sai sen tietää.
KONSULI BERNICK. Ja mitä hän siitä arveli?
JUHANI TÖNNESEN. Hän arveli, niinkuin asia onkin, että koska tiesin olevani syytön, niin ei minustakaan voinut olla vastenmielistä pistäytyä hänen kanssaan täällä. Mutta ole rauhassa; Lona ei ilmaise asiaa ja minä kyllä tiedän pitää vastedes vaarin suustani.
KONSULI BERNICK. Niin, niin; siihen minä luotan.