JUHANI TÖNNESEN. Tässä käteni. Ja nyt me emme puhu enää tuosta vanhasta jutusta; onneksi se on ainoa hullutus, mihin kumpikaan meistä on tehnyt itsensä syypääksi — arvelen. Nyt tahdon oikein nauttia ne harvat päivät, joiksi tänne jään. Sinä et voi aavistaa, millaisen ihanan kävelymatkan me teimme aamupäivällä. Kuka olisi uskonut, että tuo pieni tytön-typykkä, joka täällä juoksenteli ja esiintyi näytelmissä enkelinä —! Mutta kerroppas, — kuinka kävi sitten hänen vanhempainsa?
KONSULI BERNICK. Oi, veli hyvä, minä en tiedä kertoa enempää kuin kirjoitin sinulle heti sitten kuin olit lähtenyt. Niin, sinä kai sait nuo kaksi kirjettä?
JUHANI TÖNNESEN. Kyllä sain; minulla on ne molemmat. Tuo juoppohan karkasi hänen luotaan?
KONSULI BERNICK. Ja menetti sitten henkensä juovuspäissään.
JUHANI TÖNNESEN. Ja rouva Dorf kuoli myöskin kohta sitten? Mutta kai sinä teit hänen hyväkseen, mitä noin kaikessa hiljaisuudessa voit?
KONSULI BERNICK. Hän oli ylpeä; hän ei ilmaissut mitään, eikä tahtonut ottaa mitään lahjaksi.
JUHANI TÖNNESEN. No, siinä teit kuitenkin oikein, että otit Dinan perheeseesi.
KONSULI BERNICK. Tietysti, se on totta. Muuten, sen asian hommasi oikeastaan Martta.
JUHANI TÖNNESEN. Vai Martta se oli? Niin, Martta — tosiaankin — missä hän on tänään?
KONSULI BERNICK. Niin, hän — silloin kun hänellä ei ole koulu valvottavanaan, hoitelee hän sairaitaan.