JUHANI TÖNNESEN. Siis Martta se on pitänyt hänestä huolta.
KONSULI BERNICK. Niin, Martallahan on aina ollut eräänlainen heikkous kasvatustoimiin. Siksi hän ottikin viran kansakoulussa. Siinä hän teki suuren tyhmyyden.
JUHANI TÖNNESEN. Niin, hän näytti eilen kovin huonolta; minäkin pelkään, ettei hänen terveytensä sitä kestä.
KONSULI BERNICK. Oh, mitä terveyteen tulee, niin se kai sentään menettelisi. Mutta se on ikävää minulle: näyttää siltä kuin minä, hänen veljensä, en tahtoisi elättää häntä.
JUHANI TÖNNESEN. Elättää? Minä luulin, että hänellä olisi sen verran omaisuutta itsellään —
KONSULI BERNICK. Ei killinkiä. Muistat kyllä, mikä ahdas aika äidillä oli silloin, kun sinä läksit. Hän jatkoi sitten jonkun aikaa minun avullani; mutta sehän ei tietysti ajan pitkään minulle sopinut. Niinpä annoin minä ottaa itseni osakkaaksi liikkeeseen; mutta se ei onnistunut silläkään tavalla. Minun täytyi senvuoksi ottaa liike kokonaan omiin nimiini, ja kun me teimme tilinpäätöksen, ilmeni, ettei äidin osalle jäänyt enää suorastaan mitään. Joten, kun äiti kohta senjälkeen kuoli, Marttakin luonnollisesti joutui puille paljaille.
JUHANI TÖNNESEN. Martta-raukka!
KONSULI BERNICK. Raukka? Kuinka niin? Et kai luule, että minä annan hänen kärsiä jollakin tavoin puutetta. En suinkaan; sen minä ainakin uskallan sanoa, että minä olen hyvä veli. Hän asuu tietysti täällä meillä ja syö pöydässämme; opettajapalkallaan hän voi hyvin pukeutua, ja yksinäinen nainen — mitä hän enemmällä tekee?
JUHANI TÖNNESEN. Hm; sillä tavoin me emme ajattele Amerikassa.
KONSULI BERNICK. Ette kai, sen minä kyllä uskon; sellaisessa ärsytetyssä yhteiskunnassa kuin Amerika. Mutta täällä meidän pikkupiirissämme, jossa turmelus, Jumalan kiitos, ei ainakaan toistaiseksi ole saanut jalansijaa, täällä tyytyvät naiset heille soveliaaseen, joskin vaatimattomaan asemaan. Se on muuten Martan oma syy; hän olisi kyllä saanut aikoja sitten huolettoman olon, jos itse olisi sitä tahtonut.