JUHANI TÖNNESEN. Tarkoitat, että hän olisi päässyt naimisiin?
KONSULI BERNICK. Sitäpä niin. Hän olisi tullut sijoitetuksi suorastaan edullisesti; hän on saanut monta hyvää tarjousta, merkillistä kyllä; varaton tyttö, ei enää nuorikaan, ja sitäpaitsi aivan vähäpätöinen.
JUHANI TÖNNESEN. Vähäpätöinen?
KONSULI BERNICK. No, en lue sitä hänelle suinkaan viaksi. En ylimalkaan toivoisikaan häntä toisenlaiseksi. Ymmärräthän, — sellaisessa suuressa taloudessa kuin meidän, — on aina tarpeen tuollainen tasainen ihminen, jota saa käyttää kaikkeen, mitä sattuu.
JUHANI TÖNNESEN. Niin, mutta hän —?
KONSULI BERNICK. Hänkö? Kuinka? No niin, hänellä on luonnollisesti yllin kyllin harrastuksen aihetta; onhan hänellä minä ja Betty ja Olavi. Eihän ihmisten pidä etusijassa ajatella vain itseään, ja kaikkein vähimmin naisten. Meillähän on kaikilla suurempi tai pienempi yhteiskunta, jota tuemme ja jonka eteen työskentelemme. Niin teen ainakin minä. (Osoittaa prokuristi Krapia, joka tulee oikealta.) Kas tuossa näet todistuksen. Luuletko sinä, että omat asiani vievät nytkin aikaani? Eipä suinkaan. (Vilkkaasti Krapille.) No?
PROKURISTI KRAP (hiljaa, näyttäen paperipinkkaa). Kaikki kauppakontrahdit valmiit.
KONSULI BERNICK. Erinomaista! Mainiota! — Niin, nyt, lanko, saat suoda minulle anteeksi, minun täytyy lähteä. (Hiljaisella äänellä ja puristaen Juhani Tönnesenin kättä.) Kiitos, kiitos, Juhani; ja ole vakuutettu, että kaikki, millä suinkin voin sinua palvella, — no, sinä ymmärrät minut kyllä. — Tulkaa, herra Krap. (He poistuvat konsulin huoneeseen.)
JUHANI TÖNNESEN (katsoo hetkisen hänen jälkeensä). Hm — (Aikoo lähteä puutarhaan. Samassa tulee neiti Bernick pieni kori käsivarrella sisään oikealta.) Kas, sinäkö, Martta.
NEITI BERNICK. Ah — Juhani, — sinäkö?