JUHANI TÖNNESEN. Ja tämä minun pitää kuulla sinun suustasi? Martta, eikö sitten veljesi ole milloinkaan —?
NEITI BERNICK. Mitä hänestä?
JUHANI TÖNNESEN. Eikö hän ole milloinkaan —; no niin, tarkoitan, eikö hän milloinkaan ole edes sanalla puolustanut minua?
NEITI BERNICK. Ah, Juhani, tunnethan sinä Karstenin ankarat periaatteet.
JUHANI TÖNNESEN. — Hm —, kyllä, kylläpä niin; tottahan tunnen vanhan ystäväni Karstenin ankarat periaatteet. — Mutta, tämähän on —! No niin. Minä puhelin äsken hänen kanssaan. Minusta hän näytti kelpolailla muuttuneen.
NEITI BERNICK. Kuinka sinä voit sanoa niin? Karsten on aina ollut erinomainen mies.
JUHANI TÖNNESEN. No, en minä juuri sitä tarkoittanut; mutta olkoon menneeksi. — Hm; nyt minä siis huomaan, missä valossa sinä olet minut nähnyt; tuhlaajapojan kotiinpalaamista sinä olet odottanut.
NEITI BERNICK. Kuule, Juhani, minä sanon sinulle, millaisessa valossa sinut olen nähnyt. (Viittaa alas puutarhaan.) Näetkö tuon tytön, joka leikkii tuolla ruohistossa Olavin kanssa? Se on Dina. Muistatko sen sekavan kirjeen, jonka kirjoitit minulle silloin, kun läksit täältä? Sinä kirjoitit, että minun piti luottaa sinuun. Minä olen luottanut sinuun, Juhani. Kaikki se paha, josta täällä perästäpäin huhu kertoi, lienee tapahtunut hairahduksesta, ajattelemattasi, harkitsematta —
JUHANI TÖNNESEN. Mitä tarkoitat?
NEITI BERNICK. Oi, kyllä sinä ymmärrät minua; ei sanaa siitä enää. Mutta poishan sinun täytyi päästä, alkaa alusta — alkaa uutta elämää. Katso, Juhani, minä olen ollut täällä sinulle viransijainen, minä, vanha leikkitoverisi. Ne velvollisuudet, joita sinä et muistanut tai joita et voinut valvoa täällä, niistä olen minä pitänyt huolen puolestasi. Minä sanon sen sinulle, ettei sinun edes siitä tarvitsisi itseäsi soimata. Tuolle vääryyttä kärsineelle lapselle olen minä ollut äitinä, olen kasvattanut häntä niin hyvin kuin voin —