(_Sama sali konsuli Bernickin talossa.)
(Konsuli Bernick, rottinki kädessä, tulee kovin vihoissaan ulos takimmaisesta ovesta vasemmalta ja jättää oven raolleen.)
KONSULI BERNICK. Kas niin; nyt siitä kerrankin tuli tosi; sen löylyn hän luullakseni muistaa. (Jollekulle taakseen huoneeseen.) Mitä sinä sanot? — Ja minä sanon, että sinä olet ymmärtämätön äiti! Sinä puolustelet häntä, annat hänelle myötä kaikissa koirankujeissa. — Eivätkö koirankujeita? Mitä ne sinusta sitten ovat? Hiipiä yöllä pois kotoaan, mennä merelle kalastajain venheessä, jäädä sinne myöhään päivään asti ja saattaa minut sellaiseen kuolemantuskaan, minut, jolla on niin paljon muuta huolta. Ja uskaltaa, nulikka, vielä uhata, että hän karkaa! Niin, koettakoonpas vaan! — Sinäkö? Kyllä; sen minä kyllä uskon; sinä et tosiaan paljoa välitä, kuinka hänen käy. Luulen, että vaikka hän menettäisi henkensä —! — Vai niin? Niin, mutta minulla on elämäntyö jätettävä tänne maailmaan jälkeeni; minä en halua joutua lapsettomaksi. — Älä väitä vastaan. Betty; se on niin kuin minä sanon; hän saa olla arestissa — (Kuuntelee.) Hst; älä anna kenenkään huomata.
(Prokuristi Krap tulee sisään oikealta.)
PROKURISTI KRAP. Onko Teillä silmänräpäys aikaa, herra konsuli?
KONSULI BERNICK (heittää rottingin pois kädestään). Kyllä, kyllä.
Tuletteko telakalta?
PROKURISTI KRAP. Sieltä suoraan. Hm —
KONSULI BERNICK. No? Ei kai ole mitään estettä »Palmupuulla»?
PROKURISTI KRAP. »Palmupuu» voi lähteä huomenna, mutta —
KONSULI BERNICK. Siis »Indian Girl»? Enkös aavistanut, että tuo niskuri —