Nörrekjaer oli puuttoman vuorenharjun pohjoisen rinteen alapuolella, Linnan akkunasta oli aava näkö ala elottoman erämaan yli, jossa ei koskaan näkynyt elävätä olentoa, ei lintuakaan. Kevyt, sinertävä auer peitti kesät, talvet sen sisimmän osan ja auringon paistaessa voipi eroittaa milloin vaaleampien, milloin tummempien kuvien epäselvät piirteet, jotka kuvat ikäänkuin leijailivat tai purjehtivat autereen yläpuolella. Oliko tuo kangastusta vai oliko soitten takana kirkkoja ja vuorenhuippuja, joita aurinko valaisi, siitä ei koskaan tultu täysin vakuutetuksi, niin epäselvästi kuvastui kaikki sumuisessa ilmassa.
Linnan edessä, soitten puolisella sivulla, oli pieni, vähäpätöinen puisto, jonka puut länsituuli oli katkaissut aivan kuin ne olisivat saksilla olleet leikatut. Tämän takana, matalampien rakennusten ympäröimänä — konttori ja talousrakennuksia — oli avara linnanpiha, josta taru kertoi, että muutamina vuosina veripisaroita tiukkui muurissa olevien kivien välistä. Linnanpihan takana oli kokonainen labyrintti talleja, latoja ja meijerirakennuksia. Itse linna oli mahdottoman iso, punaisista neliskulmaisista kivistä rakennettu, myöhemmin oli siihen kiinnitetty hiekkakivi-ornamentteja. Linnan huomattavimpia koristuksia, kullattua huippua lukuunottamatta, oli leveät kiviportaat, mitkä etehisestä johtivat linnanpihalle.
Näillä portailla tapaamme Aunen eräänä iltapäivänä. Kolmas päivä oli jo loppumaisillaan hänen tulopäivästään. Yksinkertaiseen, mustaan pukuun, hattu päässä, oli hän puettu, mutta oli viehättävän näköinen, päivän valo häikäisi hänen silmiään niin, että hän pysähtyi hetkeksi ylimmäiselle portaalle katsellen samalla pelokkaana ympärilleen. Varovaisesti, pää alas vaipuneena, astui hän portaita alas katsomatta oikealle tai vasemmalle, — jossa kenties kaksi punatukkaista palvelijata tai jokunen kirjuri uteliaana katseli häntä pesutuvan tai konttorin ikkunasta — meni sitten nopein askelin pihan poikki portista ulos, jonka holvissa hänen askeleensa kajahtelivat.
Hän oli hyvin kalpea. Ensimmäisen kerran kävi hän nyt ulkona sairastettuaan ankarata kuumetta puolitoista vuorokautta. Vasta tänäpänä oli hän esitetty kreivittärelle, joka oli ystävällisesti ottanut hänet vastaan ja kysellyt hänen vointiaan. Viimeksi oli hän vielä taputtanut poskellekin ja kehoittanut häntä hoitamaan terveyttään hyvin sekä joka päivä kävelemään ulko-ilmassa niin, että ruusut jälleen nousisivat hänen poskilleen.
Aune teki heti kehoituksen mukaan ja käveli nyt sillan yli sekä sitten pitkän poppelikujan kautta, mikä käytävä oli kokonaan peittynyt punaisilla ja keltaisilla lehdillä, joita kolme päivää kestänyt myrsky oli sinne heitellyt.
Aikomuksensa oli etsiä korkeata vuorta, jonka piti oleman jossakin läheisyydessä; hän oli kuullut, että sen huipulta näkee hänen kotiseutunsa kirkon ja myllyn. Niinikään oli hän kuullut, että kotiseudun talonpojat, käydessään kaupungissa tai sieltä kotiin, kulkivat aina vuoren ohitse, luultavasti toivoi hän nyt tapaavansa jonkun, jonka mukana olisi voinut lähettää tervehdyksen ystävilleen ja pyytää päästä heidän luokseen suojaan kunnes ehtisi saamaan paremman toimen.
Vakava päätöksensä oli, jättää tämä paikka ja — mitä pikemmin, sitä parempi. Hän tunsi, ettei hän parantuisi ennen kuin nuo muurit ovat kaukana, nuo muurit, joiden sisäpuolella hän oli viettänyt kauhean yön, mikä vieläkin kummitteli hänessä.
Kaikki olivat kuitenkin hänen sairautensa jälkeen olleet hyvin ystävällisiä ja auttavaisia häntä kohtaan. Eipä kiharatukkaisen kamarineitsyeenkään huulet enään ivallisesti hymyilleet; pieni, valkeamyssyinen nainen — neiti Leidersdorff, kuten häntä nimitettiin — ei ollut poistunut hänen vuoteeltaan tuskin ensinkään, vaan oli hoitanut ja vaalinut häntä kuin äiti. Mutta tämä kaikki teki hänen siellä olonsa sietämättömäksi. Hänestä oli väärin ja petollista vastaan ottaa niiden henkilöiden suosiota, joiden tähden hänen isänsä oli niin paljon kärsinyt ja kenties joutunut ennen aikaiseen hautaan. Tämä osaa-ottavainen sääliväisyys, jonka hän jokaisen silmissä näki, heidän avuliaisuutensa ja anteeksi-antavaisuutensa, kiusasi ja nöyryytti häntä. Kun kreivitär aamupuolella taputti häntä poskelle, ja kutsui häntä "rakkaaksi lapsekseen", oli kuin tulivirta olisi kulkenut hänen suonissaan ja hänen rintansa puristui kokoon niin, että hän vielä kauan jälkeenpäin tunsi kalvavan tuskan rinnassaan.
Kuitenkin tunsi hän — tässä kulkiessaan, raittiista ilmasta elähtyneenä — ylpeyttä siitä, että hän puhuessaan kreivittären kanssa, oli ollut järkähtämätön, ei ollut kutsunut häntä "hänen armokseen" eikä suudellut häntä kädelle. Monta sanaa ei hän ollut sanonut; hän oli väsynyt ja uupunut, huoneen loisto, isot kuvastimet, joissa hän kaikkialla näki kuvansa, kreivittären kahiseva puku, hänen kummallinen ääntämisensä ja hänen puvussaan oleva hieno tuoksu oli kokonaan saanut hänet valtaansa. Koko ajan oli hän tuntenut, ettei kaikki tämä koskenut häntä vähintäkään, sillä aikoihan hän muuttaa, koko ajan oli hän ajatellut kuinka hän, saatuaan vanhoilta ystäviltään avun ja turvan lupauksen, suoraan ja rehellisesti voisi sanoa kreivittärelle millaisten asian-haarojen vaikutuksesta hän oli tänne tullut, sekä pyytää tätä vapauttamaan häntä toimesta, jommoista hän ei ollut halunnut ja jota hän ei kyennyt täyttämään.
Nyt oli hän pitkän lehtokäytävän päässä ja tuli maantielle. Täältä aikoi hän mennä kaitaiselle polulle, joka kulki ylöspäin vuorten välitse, ja jonka neiti oli hänelle neuvonut; samassa huomasi hän vanhanpuoleisen vaimon, joka istui tienvieressä paimentaen vuohta. Varmuuden vuoksi kysyi hän vaimolta, johtiko tämä tie Vejrhöjniin.