Mutta hiljaa!
Tuliko siellä kukaan? Varmaan kuuli hän oven aukeavan. Ei hän saattanut erehtyä… Oikein! seisoihan ovella valkea haamu tirkistäen häntä!
Hän hypähti vuoteeltaan ja tahtoi huutaa, mutta tuska lamautti hänen kielensä.
Samassa tunsi hän haamun. Sisälle astui nimittäin tuttu, pieni, kääpiömäinen nainen yömyssyssä ja kynttilä kädessä.
— Älkää säikähtykö, neitiseni, sanoi hän. Tahdoin vain tiedustaa, miten voitte. Voi, Jumalani! — miltä näytätte? Onhan teissä kova kuume, lapseni! Menkää levolle!… Kaikin mokomin menkää levolle!…
Mutta ennenkuin hän oli lausunut viimeiset sanat, vaipui Aune tuiki väsyneenä takaisin vuoteelle ja ennen kuin hän ehti laskea kynttilän yöpöydälle sekä nojautua vuoteen yli, oli sairas jo vaipunut raskaasen uneen.
Toisella sivulla hän makasi, huoneesen käännettynä — jalat oli hän vetänyt allensa ja kädet olivat hervottomina leuan alla. Valo kynttilästä levisi, häntä herättämättä valkoiselle otsalleen, silmään pistäville kulmakarvoilleen, joille silmäluomilleen pitkine silmäkarvoineen ja hänen punaisille huulilleen. Suuret ruskeat hiuksensa valuivat hänen hartioilleen; maatessaan tuossa, karkeassa, kotikutoisessa paidassaan, joka hänen houreissa ollessaan oli aukeentunut ja valunut pyöreille harteilleen, muistutti hän nuorta naaras-leijonata, joka taistelussa on maahan vaipunut ja uneksii verestä ja kostosta. Kasvonsa punottivat ja huulet olivat raollaan niin, että saattoi nähdä valkeat hampaansa. Henki oli nopea ja raskas, miltei koriseva, silloin tällöin puistutti hänen ruumistaan.
Vanha nainen pani kätensä valkoisen yöpukunsa ympärille ja puisti sääliväisesti myssyllä koristettua päätään:
— Lapsi raukka!