Aune kiitti ilmoituksesta ja kiirehti pois, vastustamaton ikävöiminen nähdä kotia, jossa ajatuksensa joka hetki olivat, kiirehti hänen askeleitaan. Pian olikin hän jo kaukana eivätkä molempien vaimojen tähystävät silmät häntä enään nähneet.
Silmänkannon matkan oli maa, tällä puolen soita, isoa, ei aivan korkeata vuorimaata, jota korkea ja matala ruoho peitti, paikoittain oli tuulen runtelemia pensaita, joiden välitse siellä täällä pistäytyi pieniä mustia kanervatupsuja esiin. Syvällä laaksossa, jonne länsituulen hävittävä valta ei ulottunut, oli pieniä metsikköjä kivisten vainioiden ja niittyjen välissä. Kiertelipä siellä vuoren juurella pieniä purojakin, jotka päättyivät isoihin soihin.
Aunen kulkema polku johti juuri tällaiseen leveään, metsäiseen syvyyteen. Kun hän yht'äkkiä näki tuon kirjavista lehdistä muodostuneen monivärisen meren lainehtivan jalkainsa juuressa, tunsi hän niin valtavan ilon, riemuitsevan vapauden tunteen, että hän samalla rupesi juoksemaan niin nopeaan kuin taisi, rinnettä alas metsään, eikä pysähtynyt ennen kuin hän oli kokonaan metsän ympäröimänä niin, ettei hän muuta kuullut kuin lehtien suhinaa päänsä yläpuolella.
Voi, kuinka ihanaa! Hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt niin vihantaa. Mitkä jättiläispuut! Mikä oivallinen lehväkaarres! Mikä väririkkaus!… Heti muistui hänelle mieleen kotiseudun metsä ja heidän köyhä puutarhansa, jonka puut eivät koskaan kasvaneet korkeammiksi kuin että isä, hänen pienenä ollessa, saattoi nostaa hänet niiden latvaan asti. Ei hän laannut ihmettelemästä. Hänestä tuntui, kun olisi hän yht'äkkiä astunut satumaailmaan, lumottuun metsään, ja hän astui hitaasti ja hartaana tietä eteenpäin ja hymyili ihastuksissaan.
Ah, nuo värit! Mikä pehmeä sammal ja tuoksu! Selville ei hän saanut, mistä tämä tuoksu muistutti häntä!… Aivan hänen päänsä päällä viserteli pieni, yksinäinen lintu, ei hänen silmänsä keksineet iloista laulajata, mutta hän kuuli, kuinka se muuttelihe oksalta oksalle ja leikillisesti huusi: katso tänne! katso tänne!… Kauempana kuului metsäkyyhkysen yksitoikkoinen kuherrus. Ja kun hän tarkkaan kuunteli, erottu hän syvällä metsässä olevan lähteen porinan. Silmänsä vettyivät. Ei hän tietänyt, kuinka laitansa oikeastaan oli, mutta hän tunsi itsensä vapaaksi, hän hengitti kevyesti aivan kuin kaikki, mikä häntä rasitti, äkkiä olisi hävinnyt. Viimein tunsi hän halun laulaa, hän tahtoi antaa tuuteillensa vapauden. Kun aurinko, joka kauan oli taistellut pilvien kanssa, voittorikkaana vihdoin näyttäytyi ja valaisi kullanhohtavat lehdet, ei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan täydestä sydämmestä virtasi nyt kirkkaita, riemuitsevia liverryksiä väririkasta lehväkaarrosta kohti.
Äkkiä taukosi hän, pelokkaasti katsellen ympärilleen. Kenties kuuli joku häntä? Mutta sitten nauroi hän arkuudelleen. Lintu oli lentänyt matkaansa ja surullisena etsi hän sitä.
Hän säpsähti ja kalpeni. Metsikössä, lähellä häntä, näki hän naarashirven, joka korvat pystyssä ja tuijottavin silmin katseli häntä. Aune ei koskaan ollut nähnyt tällaista metsäotusta ja seisoi siinä ihastuksissaan. Hän ei paikaltaan liikahtanut ja hetken seisoivat molemmat toisiaan katsellen. Hirvi räpytti pari kertaa hienoja korviaan ja kurotti viimein kaulansakin eteenpäin. Mutta, aivan kuin oma liikkeensä olisi sitä säikäyttänyt, kääntyi se äkkiä ja juoksi pitkin loikkauksin metsikköön. — Seis! huudahti Aune ojennetuin käsin. Poskensa punottivat jälleen ja silmänsä loistivat. — Seis! seis! toisti hän kun viimeinen ratina kuului etäällä. Kaikki oli hiljaista; ainoastaan keltainen, kuihtunut lehti putosi hänen jalkainsa juureen.
Tie johti yhä alaspäin, kunnes se tuli pienelle sillalle, joka oli muodostettu muutamista puun-kannoista, joita savi- ja puunkuori-kerros peitti. Pieni soriseva puro kierteli sen alatse. Tästä tie vähitellen yleni mutkissa kulkien jyrkkää mäkeä, josta isot puunjuuret suonenvedontapaisesti vääntelivät itseään ilmaan.
Metsä loppui äkkiä matalan patolaakson jyrkänteellä. Tiekin haaraantui kahdelle suunnalle. Leveämpi haara johti laakson reunoja myöten kukkuloitten väliin. Toinen taasen kulkihe katajien ja orjantappurain välitse laakson pohjalle ja nousi jälleen jyrkästi laakson toisella puolella.
Aune seisoi hetkisen neuvotonna ja katseli ympärilleen. Kumpaako tietä tuli hänen kulkea? Silloin huomasi hän sauhua nousevan etäämpänä pienestä, yksinäisestä tuvasta, joka oli lähellä leveämpätä tietä, puoleksi synkän kuusikon kätkössä. Vähän aikaa mietittyään päätti hän mennä sinne hankkimaan tietoja tiestä.