Jo ulkopuolelle kuulut ääniä sisältä. Ovi porstuaan oli auki ja iso kissa hyppäsi alas sekä hiipi ulos, kun Aune avasi portin. Seudun yksinäisyys ja surunvoittoisuus oli vähän lannistanut hänen mieltään, mutta hän rohkaisi itseään ja kolkutti ovelle.
Vastausta ei kuulunut, mutta puhe taukosi ja hän kuuli koiran hiljalleen murisevan.
V.
Tupa oli matala, puolipimeä ja sen valkoiseksi kalkituille seinille levittivät ulkopuolella olevat kuuset vihertävän homeen. Perimmäisen seinän luona olevalla maalaamattomalla puusohvalla istui ijäkäs mies; seinässä, sohvan yläpuolella oli pieni, pyöreä ikkuna. Hän istui, käsivarret vanhalla saranapöydällä, tukien päätään käsillään samalla kun hän pienillä, aivan kuin puolisokean myyrän silmillä katseli ylös.
Matalalla olkituolilla pöydän toisessa päässä istui pieni, tanakka vaimo kartaten villoja. Vastapäätä häntä pöydän toisessa päässä istui, kasvot oveen käännettyinä, nuori parraton ja pisaminen mies, puettuna harmaasen takkiin, pitkävartisiin saappaisiin ja pehmeään huopahattuun. Hänen edessään pöydällä oli puukannella varustettu kivituoppi ja hänen takanaan uunin nojassa seisoi pyssy, uunin edessä makaava ruskeankirjava koira ojensi unisena päätään tulijata kohti.
Aune ei voinut olla suurempata huomiota kiinnittämättä nuoreen mieheen sentähden, että tämä, sillä aikaa kun toiset ihmetellen ja kysyväisesti häntä tähystelivät, heti hänen astuessa sisään kumartui pöydän yli, johon hän kynnellään piirteli. Tuntui aivan kuin nuorukainen olisi punastunut, kun hänet tavattiin tällaisessa paikassa ja seurassa.
— Ken olette? kuului akan vähemmän ystävällinen kysymys, kun Aune epävarmalla äänellä oli ilmoittanut asiansa. Hän oli pannut kartat helmaansa ja istui, katsellen Aunea epäilevin silmin.
Aune sanoi tulleensa linnasta sekä että hän oli kreivittären uusi hoitajatar.
— Va-i ni-in, sanoi akka pitkäveteisesti ja samassa katsoivat sekä hän että mies metsästäjän puoleen ikäänkuin kysyäkseen, oliko tämä mahdollista.
Mutta tämä ei katsonut ylöskään, oli kuin ei olisi mitään kuullutkaan.