— Mitä teette Vejrhöjnissä, jos saa kysyä? sanoi akka jälleen.
Aune aikoi juuri vastata, kun ääni hänen takanaan virkkoi:
— Ei siellä ole mitään hoidettavaa!
Kun Aune kääntyi, näki hän pienten ikkunain alla olevalla lavitsalla olennon, jota ei ollut ennen huomannut. Nuori, mustatukkainen tyttö siinä istui, kaulansa oli pitkä ja paljas, yllään oli hänellä tumma puku, jossa ei näkynyt ainoatakaan nauhaa tai muuta koristusta. Hän istui etu-nojossa, kädet polvien väliin puristuneina ja katseli pistävin, mustin silmin Aunea, jota näiden tutkiva ja viekas silmäys milt'ei pelotti.
Hän tuli oikein "alle päin, pahoille mielin", nähdessään näiden ihmisten kummallisen muodon ja käytöksen. Kun he vielä pitkän ajan olivat vaiti ja ainoastaan tähystelivät häntä vihamielisin ja epäilevin katsein, rohkaisi hän mieltänsä ja kääntyi nuoren miehen puoleen pyytäen häntä neuvomaan hänelle tien.
Nuorukainen kohotti vihdoinkin päänsä ja katseli häntä arasti ja epävarmasti.
— Minäkö? sanoi hän.
Raikuva nauru syntyi.
Mutta kun nuorukainen kaikessa hiljaisuudessa oli häntä katsellut, nousi hän. Heitettyään pyssynsä olalleen, asetettuaan hattunsa suoraan ja huudettuaan koiraansa, joka unisena kömpi makuultaan, pyysi hän Aunea seuraamaan itseään. Hänellä oli sama tie kuljettavana — hän sanoi.
Aune ei ymmärtänyt, mikä oli syynä tuohon äkkinäiseen iloon, päätään pyörrytti ja hän tointui vasta ehdittyään kappalen matkaa tuvasta. Hän oli ihan kalpeana suuttumuksesta ja koetti pidättää kyyneleitään. Mitä kaikki merkitsi? Miksi nauroivat he hänelle? Mitähän väkeä siellä oikeastaan asui?