Metsästäjä, joka huomasi hänen liikutuksensa, katseli vaan muutaman kerran häntä sivulta päin, mutta ei puhunut mitään. Kauan kulkivat he näin kummallakin puolella leveätä tietä, joka johti kunnaitten väliin.
Aune oli viimein aivan kuin poissa suunniltaan ja toivoi vain, että voisi juosta tiehensä. Häntä harmitti oma arkuutensa ja avuttomuutensa. Kuinka olikaan hän niin typerä, että pyysi itselleen seuraa? Mitä kauemmaksi he tulivat, mitä enemmän tie mutkisteli johtaen pimeitten kanervamäkien väliin, jotka viimein estivät heitä näkemästä mitään, sitä enemmän levottomaksi ja pelokkaaksi hän tunsi itsensä ollessaan yksinään ventovieraan ihmisen kanssa, johonka hän ei voinut luottamusta tuntea. Nuorukainen käveli hitaasti, heinänkorsi suussa ja katseli maahan aivan kuin olisi syvissä mietteissä ollut. Hänen olennossaan oli jotakin salaperäistä ja kun hän silloin tällöin katsahti Auneen, huomasi tämä kummallisesti urkkivan katseen, mikä peloitti häntä.
Vihdoin täytyi hänen kuitenkin sanoen jotakin ja lausui sentähden:
— Kenties olette Nörrekjaerin metsänvartija?
— Niin olen.
Puhe loppui.
Tuskissaan rupesi Aune miettimään, mitenkä pääsisi eroon hänestä.
Viimein kysyi hän:
— Onko matka pitkäkin vielä?
— Eikä.