Niin ei ollutkaan. Suojassa siellä oli nuori, porvarissäätyyn kuuluva tyttö, papintytär, Aune nimeltä.
Hän istui kokoonvaipuneena kunnia-arvoisain ajoneuvojen yhdessä nurkassa, kalpeana ja puristunein huulin eteensä tirkistäen. Lyhdyistä tuleva heikko valo, joka pienten, himmeäin ikkunain kautta tunki vaunuihin, valaisi yksinkertaista, mustaa pukua sekä kahta isoa tummaa silmää, ollen näissä kummallinen loiste, mikä todisti, että usea yö peräkkäin oli itkien vietetty. Tämä kuin myöskin surusta riutuneet kasvonsa, musta surupukunsa, häntä seuraava tuoreiden havujen ja karboolin tuoksu, selitti tuon loisteen syyn.
Aika ajoin, kun ruoskanlyönti tai joku epätasaisuus tiellä sai vaunut nytkähtämään, hypähti hän hermostuneesti ja oikaisi sitten itseään jäntevällä liikkeellä. Peruuttamaton päätös kuvastui silloin hänen kasvoissaan, veri nousi hänen poskilleen ja silmänsä säkenöivät.
Vähitellen kuitenkin vaunujen heiluminen, vanhan nahan synnyttämä narina, ikkunien taukoamaton tärinä ja sateen räiskinä uuvutti hänen kiihoittuneet hermonsa ja hän vaipui jälleen pimeään nurkkaansa. Kuten lintu pesäänsä lentää, kiitivät hänen ajatuksensa hyljättyyn pappilaan lapsuuden kotiinsa, jonka hän äskettäin oli jättänyt ja jossa nyt ainoastaan unohdettu hautaseppele, sammuva hiilus uunissa ja muutamat vanhat huonekalut kertoivat kodista, joka oli hajonnut, onnesta, joka oli särjetty.
Tässä vanhassa olkikattoisessa pappilassa, korkeitten, puuttomien mäkien välissä, pienen, kurjan kylän takatta, oli hän nähnyt päivänvalon eräänä kesäpäivänä ainoastaan kahdeksantoista vuotta sitten. Elämänsä päivät oli hän viettänyt noissa pienissä, matalissa huoneissa, tuossa vähäpätöisessä puutarhassa, siinä pienessä maailmassa, joka uletttui tallista peltoihin, halavasta sorsalampeen, täällä oli hänestä kasvanut rohkea, uljas, pienoinen ruskeaverinen tyttö, joka ensi kerran jätti kotiseutunsa.
Harvoin oli hän käynyt kotinsa rajojen ulkopuolella; ainoastaan pappilan takana olevalta korkealta vuorelta, jonne hän usein isänsä seurassa meni katsomaan laskeuvaa aurinkoa, oli hän tähän asti ollut tilaisuudessa vähän luomaan silmäyksensä tähän laajaan, levottomaan maailmaan, jossa hän nyt oli taistelun alkava. Kahdeksan vuoden ijässä oli hän samana päivänä kadottanut äitinsä sekä pienen sisaren; siitä saakka oli hän elänyt kahden, hiljaisen, vakavan isänsä kanssa, jota hän rakasti ylinnä kaiken taivaassa ja maassa ja joka tänäpänä oli kätketty ijankaikkiseen lepoon.
Hän oli ollut noita väkeviä uroita, jotka saavat kautta elämänsä kärsiä pilkkaa ja ylenkatsetta kuitenkaan sortumatta. Mahtavat kutsuivat häntä ivallisesti "kerjäläispapiksi", eivätkä köyhät ja sorretutkaan, joiden ystävä hän ennen kaikkia oli, kaikkina aikoina käsittäneet tuota synkkää, vakaista miestä, joka apostoolein tavoin kulki ovelta ovelle paljastaakseen vääryyttä ja lieventääkseen hätää ja puutetta: kaikesta vainoomisesta huolimatta oli hän aina valmis auttamaan. Katkeria suruja ja kovia koettelemuksia oli hän kärsinyt, mutta kuitenkin oli hän yhtä luja ja taipumaton. Mikään ei voinut häntä lannistaa, kuolemankin täytyi tulla salaa kuin varas yöllä tukkiakseen hänen suunsa ainaiseksi.
Kahdeksan päivää sitten oli hän vielä terveenä ja reippaana palannut kotiin sairaan ripitykseltä. Seuraavana aamuna, kun Aune riensi isän huoneesen antaakseen hänelle aamusuutelon sekä yhdessä hänen kanssaan rukoillakseen aamurukouksensa, makasi hän käsi posken alla kuten lapsi, huoneesen tirkistäen — mutta katse oli murtunut.
Aune huudahti sydäntä särkevästi ja oli seuraavina päivinä kuin mieletön. Eivät rukoukset eivätkä puheet poistaneet häntä isänsä kuolinvuoteelta, päänpuolessa hän istui yöt päivät itkien ja nyyhkien kasvot käsien peitossa. Kaksi vanhaa ja puheliasta tätiä, jotka vainajan vakavuuden ja spartalaisen elantotavan tähden eivät moneen vuoteen olleet talossa käyneet, saapui nyt pääkaupungista pitääkseen huolta tytöstä. Niin pian kun onnistuivat häntä vähin lohduttaa, rupesivat he innokkaasti puuhaamaan hautajaisia sekä järjestämään jälkeen jäänyttä omaisuutta.
Rikkaanlainen se ei ollut. Eipä ihme, jos tädit arveluttavasti pudistivat kiehkuroitaan perin pohjin tarkastellessaan tyhjiä laatikoita ja kaappeja. Vainajalla oli ollut oma katsantokantansa tavarasta, jota ruoste ja koi raiskaavat; kauan ei kestänyt ennen kuin tädit hämmästyksekseen huomasivat, että hän oli, sanan mukaan, jättänyt lapsensa "Jumalan suojaan" — kuten hän usein oli lausunut.