Sattumalta saivat he kuulla, että Nörrekjaerin leskikreivitär, vanha, kivulloinen nainen, oli sanonut haluavansa nuorta, miellyttävää tyttöä seuralaisekseen yksinäisyydessään. Mahdollisesti olisi tässä pelastus orpo raukalle. Parin salaisen neuvottelun jälkeen vierashuoneessa, josta Aune ei voinut mitään kuulla, lähti vanhempi tädeistä linnaan; yllään oli hänellä musta silkkipuku ja silkkiseen nenäliinaansa oli hän kätkenyt Aunen muotokuvan. Ilo ei ollut vähäinen, kun hän palattuaan kertoi, että hänen armonsa oli suvainnut ottaa Aunen palvelukseensa.
Näytti siis, kuin kaikki saisi onnellisen käänteen; Aunen suostumus enään puuttui.
Ettei tämä ollut niinkään helposti saatu, sen täti vanhukset aivan hyvin tiesivät. Tuttua oli heille, kuinka jo lapsuuden ajoilta viha hänessä kyti rikkaita ja ylhäistä kohtaan, jotka aina olivat hänen isäänsä ivanneet ja vihanneet. Mahtava herraskartano, jonka pelkän nimen mainitseminen tuotti pilviä isävainajansa otsalle, oli ensimmäiseksi hänen sydämessään herättänyt ylenkatseen tunteen. Pelvolla ja kammoksuen oli hän uneksinut sen meluavista metsästyksistä ja yöllisistä keinuistaan palavine tulisoihtuineen, joista hän niin paljon oli kuullut kerrottavan. Vielä nytkin vetäytyi hänen kätensä nyrkkiin ja veri nousi hänen kasvoihinsa nähdessään linnan kullanhohtavat huiput sekä köyhien viheliäiset mökit.
Kaiken tämän tädit tiesivät. Niinikään ei hänen itsenäinen, intohimoinen luonteensa ollut heille tuntematon, Iuonne, joka paljon muistutti isän synkkää totisuutta ja masentumatonta ylpeyttä ja mitä suurimmalla varovaisuudella oli nyt meneteltävä.
Tätien ihmeeksi ja iloksi ei Aune ensinkään vastustellut. Päätänsäkään ei hän nostanut, istui vaan samassa asennossa kuin koko päivän oli istunut, itkien, kasvot käsiin kätkeyneenä sekä ihan tunnottomana ympäristöstään. Aivan tahdottomana antoi hän toisten asettaa ja hallita kuten parhaiten tahtoivat ja tätien kysymykseen vastasi hän vain surumielin:
— Tehkäät kanssani, kuten haluatte!
Vasta sitten, kun hän, hautajaisten jälkeen, istui vaunuissa ja kuunnellen tätien yksimielisiä varoituksia ja neuvoja, tajusi hän, mitä hänen kanssaan oli tehty sekä mihinkä hän oli matkalla. Hetken tunsi hän pelkoa, niin että oli jo heittäytyä vaunujen ikkunasta ulos. Mutta yht'äkkiä katosi pelkuruus ja levottomuus. Uhkamielisyyden tunne, epäselvä viehätys, joka elvytti hänen puuntuneita jäseniään, täytti hänen rintansa. Hän ei itsekään käsittänyt, mikä tunne häntä tällä hetkellä valtasi tai mikä aikomuksensa oli, mutta hän tunsi, että korkeampi voima johti hänen askeleitaan, että taivas itse oli ohjannut hänet juuri tälle tielle ja hän oli kuulevinaan isänsä äänen, joka rohkaisi häntä ja antoi toivoa.
Kaikki pelko, kaikki epäilys hävisi. Hän tunsi itsensä erinomaisen lujaksi ja rohkeaksi, kuten urhoollinen asemies, joka yötiseen aikaan, terävä ase nutussaan, hiipii vihollisen linnaan — kostaakseen.
Mitä olivat vanhat, kokeneet tädit sanoneet? Olivathan he pyytäneet häntä olemaan säntillisen, hillitsemään tunteitansa sekä muistamaan, että hän nyt joutui maan ylhäisempiin perheisin. Hän oli kutsuva kreivitärtä "hänen armokseen" ja suuteleva häntä kädelle heidän ensi kerralla toisensa kohdatessaan. Kreivitärhän oli suvainnut puhua ystävällisesti hänestä ja jo edeltäpäin oli hän joutunut "hänen armonsa" suosioon — niin olivat tädit sanoneet.
Aune hymyili muistellessaan näitä sanoja. Ripeästi kohotti hän päätään, kädet puristuivat suonenvedontapaisesti ja hän vannoi itsekseen, että he tulevat tuntemaan hänen olevan Thorbjörken pastorin tytär!