Vaunut vierivät viimeistä rinnettä alas.
Aune tempasi ikkunan auki saadakseen ilmaa. Mäen alapuolella eroitti hän usvan läpi laajat suot. Vaunut vierivät sillan yli. Tie teki äkkinäisen mutkan ja sen oikealla puolella näkyi rivi heikosti valaisevia valoja.
Siellä olivat "suomökit." Vieretysten ne siinä olivat, kosteaan suo-maahan vajonneina ja kurjuudessaan turvausivat ja nojasivat ne toisiinsa kuten niiden asukkaatkin. Kaikkialla oli ikkuniin ripustettu kurjia ryysyjä, jotka kuitenkin peittivät vaan alimman ruudun ja niiden yli saattoi Aune, ohi kulkiessaan, nähdä sisälle tupiin. Huone huoneelta, koti kodilta, toinen ahtaampi ja köyhempi kuin toinen, oli tien varrella jokapäiväisessä alastomuudessaan ohimennen kertoen kukin surullisen juttunsa.
Täällä, pimeässä, kurjassa tuvassa seisoi riutunut laiha vaimo pitäen kädessään savuttavaa talikynttilätä; hän seisoi kumartuneena vuoteen yli, jossa rivi nukkuvia lapsen päitä näkyi, kädellään varjosi hän kynttilästä tulevata valoa. Tuolla istui punapartainen mies, pää seinää vastaan nojautuneena ja nukkui, suu auki; puoleksi pukeutunut nainen taasen seisoi ja suki hiuksiaan pienen kuvastin-palasen edessä. Muutamin paikoin oltiin vielä iltasella ikkunan alla olevan pöydän luona. Ikkunat olivat puoliväliin peitossa niin, ettei eroittanut muuta kuin aterioivien isot, muodottomat varjot katossa. Toisissa mökeissä valmistauduttiin menemään olkivuoteille. Mutta viimeisessä ja kaikkein kurjimmassa huoneessa, jossa ei ollut repalettakaan ikkunassa, istui ijäkäs mies ypö yksinään tyhjässä mökissä olevalla rahilla. Pää oli vaipunut polville ja hän tähysteli suoraan eteensä, samalla kun huulensa liikkuivat, aivan kuin olisi hän puhunut itsekseen.
Taasen tie kävi mutkaan.
Aune ummisti silmänsä. Tämä, puutteen ja kurjuuden kuva sydämmessään, aikoi hän astua kreivittären luo.
Vaunut vierivät pitkään, sysi pimeään lehtokäytävään. Hevoset kävivät jalka jalalta ja vesi roiskui pyörissä. Märjät, tippuvat puut haamoittivat silloin tällöin kuten hirmuiset, liikkuvat aaveet.
Aune muuttelihe levottomana paikasta toiseen. Hänestä ei matka tahtonut ensinkään loppua.
Yht'äkkiä huomasi hän kahden puun välistä pilkistävän valon, joka tuli linnasta ja sydämmensä sykintä kiihtyi. Jälleen puristuivat kätensä suonenvetoisesti. Ja vaunujen vieriessä linnan pihalle, koetteli hän vielä kerran muistutella isänsä muotoa, saadaksensa ikäänkuin voimia hänen siunauksestaan.