Hartaasti hän toivoi, että seuralaisensa avaisi sydämmensä hänelle aivan kuin sisarelle. Oliko se mahdotonta? Olivathan he yhtä yksinäiset tässä maailmassa ja tämä yhteinen tunnehan oli saanut heitä toisiinsa liittymään ja sitten yhdistänyt heitä kuten sukulaisuuden siteillä.
Viimein katsahti hän Auneen ja kysyi eikö hän ollut "hyvällä tuulella", oliko joku ikävä kohdannut "tuolla ylhäällä" — hän kohotti toista kulmakarvaansa ja osoitti päällään Nörrekjaeriä kohti.
Aune ei heti vastannut, katsoi vaan kukkiaan, mitkä oli rintaansa kiinnittänyt.
Äkillinen vallattomuus, jota ei Aune itsekään saattanut selittää, synnytti hänessä halua kertomaan kaikki, mitä oli kuullut. Tekisikö tosiaan sen? Oliko sopivaista?
Toinen huomasi hänen empimyksensä ja sanoi:
— Minä näen, että vastoinkäyminen on teitä kohdannut!… Onko jotakin ikävällistä sattunut?
— Ei, päinvastoin!
— Ah! — suokaa anteeksi; siis vieläkin salaisuus.
— Mistä niin päätätte?
— En tiedä — näen sen kasvoistanne.