Aune istui kuin pilvistä pudonneena.
Oliko mahdollista? Siinäkö salaisuus olikin?… Hän ei voinut sitä uskoa. Itsekseen lupasi hän ensi kerralla tarkata metsänvartijata, tullakseen selville asiasta.
Jo seuraavana päivänä paistoi aurinko kirkkaasti eikä Aune kävelyltään ehtinytkään kauas, ennenkuin hän vieressään kuuli tutun äänen: "Hyvää päivää, neiti!"
Hän oli hyvin iloinen ja rupesi heti reippaalla, puoleksi tuttavallisella äänellä, joka oli tullut tavalliseksi heidän välillään, puhumaan "tavattoman pitkästä ajasta", mikä oli kulunut siitä, kun he viimeksi toisensa tapasivat, sekä Iaskemaan leikkiä kuinka kovin hän oli kaivannut Aunen seuraa. Sitten antoi hän Aunelle vihkon harvinaisia valkoisia liljoja, joita oli poiminut suon toisella puolella. Aune mietti hetkisen, otti sitten kukat vastaan katsomatta antajaan kuitenkaan.
Hän oli levoton ja alakuloinen. Hän tunsi, että jokin tunne hänessä tulisi tukehutetuksi, jos vanhan neidin puheessa olisi perää.
Kun he olivat tulleet Vejrhöjnin alapuolella olevaan pieneen laaksoon, jonne he tavallisesti retkillään kulkivat, istuutui Aune pienelle mättäälle ison kiven luona. Metsänvartija istui vähän loitommalle ja oli niin iloissaan, ettei huomannut Aunen alakuloisuutta. Hän kertoi kaikesta, mitä näinä kahtena päivänä oli tapahtunut, raju-ilmasta ja sateesta, joka edellisenä yönä oli tunkeutunut suon vieressä olevan tuman katon kautta sisään niin, että hänen vuoteensakin oli täyttynyt.
Hän istui jalat allansa ristissä. Hatun oli hän lämpimän tähden asettanut maahan ja auringon säteet sattuivat hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Puhuessaan kuori hän veitsellään pitkää raippaa, minkä oli metsästä ottanut.
Aunen katse, joka oli ollut kukkiin kiinnitettynä, seurasi häntä nyt tarkkuudella.
Mutta kauan ei hän ollut seuralaistaan katsellut, ennenkuin hän hymyili omalle pelvolleen. Mahdotonta oli, että tämä mies oli niin syvään langennut. Kuinka olikaan hän niin yksinkertaisesti uskonut, mitä sanottiin? Katsellessaan kasvoja, jotka hymyillessäänkin olivat suruiset ja alakuloiset, mitkä muistuttivat huonosti hoidettua lasta, ajatellessaan hänen käytöstään, liikuttavaista huolenpitoaan Aunesta heidän tuttavuutensa alusta, silloin oli hän ihan varma, että neidille oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja hän häpesi, että hetkeäkään oli voinut epäillä häntä.
Mutta mitä maailmassa hän sitten sureskeli, kun ei tämä ollut syynä?