— Ei, ei… tosiaankin on se hyvin tyhmää.
— Mutta voittehan toti sanoa. Mitä minusta sanotaan? Teidän täytyy se kertoa!
— No, olkoon menneeksi, sanoi hän katsahtaen seuralaiseensa. Kerrotaan… että te… että te… juotte, lausui hän äkisti ja punehtui aivan kuin olisi sopimattomia puhunut.
— Mitä? juonko? Mitä?… Ah, lausui hän äkkiä. — Sitenkö! Ha, ha, haa! Senhän teenkin. Vakuutan teille, että niin teen, sanoi hän nauraen.
— Niin, mutta juonhan minäkin, virkahti Aune nauraen. Hän oli nyt vakuutettu, että neidille oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja että hän taasen saattoi seuralaiseensa luottaa.
Kuitenkin katui hän sanoneensa tuon asian. Hyvin huomasi hän, että seuralaisensa oli loukkaantunut. Hän oli jälleen tullut hiljaiseksi ja hajamieliseksi ja alkoi innokkaasti veistellä raippaansa.
Sitten katsahti hän Auneen ja kysyi empien:
— Uskoitteko tekin?
— Tietysti, tämä nauraen vastasi.
— No, sepä oli kauniisti tehty. Minun tulisi kai tänäpänä nauttia väkeviä oikein tuntuvasti, ettei teidän hyvät ajatuksenne minusta joutuisi häpeään. Vanha… neitikö teille sellaisia kertoo?